Vihreitä linjoja sosiaali- ja terveydenhuollon rahoitukseen ja valinnanvapauteen

Pääministeri Sipilän hallitus on linjannut syksyllä 2015 ns. sote-uudistuksen peruslinjoista ja aluejaosta. Samalla hallitus on päättänyt yksinkertaistaa terveydenhuollon monikanavarahoitusta ja lisätä asiakkaiden valinnanvapautta sosiaali- ja terveyspalveluissa. Tähän linjapaperiin on koottu Vihreitä linjoja näihin suuriin sosiaali- ja terveydenhuollon teemoihin: rahoitukseen ja valinnanvapauteen. Paperissa ei käsitellä maakuntajakoa tai kaikkia uudistuksessa ratkaistavia kysymyksiä.

Hyväksytty Vihreiden puoluevaltuuskunnan kokouksessa 14.2.2016

Yleistä

Vihreiden tavoitteena on uudistaa sosiaali- ja terveyspalvelut niin, että voidaan varmistaa varhainen puuttuminen ja ihmisten oikea-aikainen hoitoonpääsy, laadukkaat ja saavutettavat peruspalvelut, saumattomat hoitoketjut, ongelmien ennaltaehkäisy sekä alueellinen ja eri ihmisryhmien välinen yhdenvertaisuus. Näiden varmistamiseksi vaadimme, että sote-uudistuksen sukupuoli- ja lapsivaikutukset arvioidaan jo valmisteluvaiheessa.

Haluamme vahvistaa peruspalveluja ja madaltaa hoidon ja ongelmiin puuttumisen kynnystä. Mitä aikaisemmin ongelmiin pystytään puuttumaan ja mitä enemmän ongelmia ehkäistään, sitä parempi sekä ihmisille että kansantaloudelle. On tärkeää panostaa tieteelliseen näyttöön perustuviin oikea-aikaisiin ja tehokkaisiin menetelmiin. Vihreät haluavat varmistaa toimivan yhteistyön eri toimijoiden ja palvelumuotojen välillä. Tarvitaan yhteistyötä niin sosiaali- ja terveyspalvelujen, perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon kuin kunnan ja maakunnan välillä.

Rahoitus

Terveydenhuollon nykyinen rahoitusjärjestelmä toimii tavoitteitamme vastaan. Hoito ei välttämättä kohdennu eniten tarvitseville tai sitä ei toteuteta riittävän ajoissa. Ihmisiä seisotetaan hoitojonoissa, kun eri taho maksaa sairauspäivärahat, leikkaukset, lääkekulut tai kuntoutuksen. Työterveyshuollon tai yksityisen terveydenhuollon kautta hoitoon voi päästä nopeammin kuin julkisessa terveydenhuollossa. Toimenpiteitä saatetaan tehdä liian helposti, jos niistä saa rahaa, tai niitä saatetaan jättää tekemättä resurssien säästämiseksi

Näitä ongelmia aiheuttaa terveydenhuollon ns. monikanavarahoitus. Se tarkoittaa, että eri terveydenhuollon järjestäjät rahoittavat toimintansa eri tavoilla eikä millään taholla ole kokonaisvastuuta siitä, miten raha olisi järkevintä ja tehokkainta käyttää. Osa toimijoista saa rahoituksen toimenpidepohjaisesti ja osa taas sen mukaan, mitä kuntien budjetit sallivat. Osa on paikallista toimintaa – selkeimpänä esimerkkinä julkinen perusterveydenhuolto – ja osa taas rahoitetaan valtakunnallisesti, esimerkiksi työterveydenhuollon korvaukset tai Kelan rahoittama kuntoutus.¹

Terveydenhuollon rahoituksen monikanavaisuus on purettava. Ongelmat muodostuvat siitä, miten rahat jaetaan, ei niinkään siitä, mistä ne kerätään. Vastaisuudessakin on mahdollista säilyttää useita lähteitä rahoitukselle, esimerkiksi verorahojen lisäksi asiakasmaksut tai sairausvakuutusmaksut. Olennaisinta on saada rahojen käyttämisestä ja kohdentamisesta päättäminen yksiin käsiin. Perustettavat maakunnat ovat oikea taho vastaamaan rahoituksen kokonaisuudesta.

Kun sote-tehtävät siirtyvät pois kunnilta, on oikein, että samalla myös rahoitus siirtyy. Maakuntien oma verotusoikeus olisi luonteva tapa kerätä rahoitus. Näin päätös veron suuruudesta ja palvelujen tarjoamisesta tehtäisiin samassa paikassa. Valtionverotuksen osana kerättävä sotevero on vihreiden mielestä perusteltu vaihtoehto, mikäli maakuntien oma verotusoikeus osoittautuu liian hankalaksi.

On mahdollista, että maakunnan keräämän sote-veron lisäksi tarvittaisiin joka tapauksessa rahoitusta myös valtiolta. Ovathan sote-palvelut kustannuksiltaan suurimmat hyvinvointivaltion palveluista. Voimme kannattaa yhdistelmämallia, jossa maakunnilla olisi verotusoikeus mutta valtio kohdentaisi niille lisäksi valtionosuuksia sote-palvelujen rahoittamiseksi. Tällaisessakin mallissa on pyrittävä yksinkertaisuuteen ja selkeään päätöksentekomenetelmään.

On veromalli kumpi tahansa, sitä tulee todennäköisesti täydentää maakuntien välisellä tasausmekanismilla. Vihreät olisivat perustaneet vain 10 – 12 itsehallintoaluetta, jolloin niiden taloudellinen vakaus ja kantokyky olisivat olleet turvatumpia. Kun hallitus päätyi 18 itsehallintoalueeseen ja 15 sote-alueeseen, tarkoittaa tämä, että alueiden väliset erot ovat suuria. Koska osa maakunnista on resursseiltaan muita heikompia, tarvitaan maakuntien välille tasausjärjestelmä palveluiden yhdenvertaisen saatavuuden varmistamiseksi.

Kun uutta rahoitusmallia rakennetaan, on välttämätöntä huomioida maakuntien erilaiset väestöpohjat. Mikäli valtio kerää rahat ja ohjaa ne maakunnille, tulee jaon olla ns. olosuhdepainotetusti kapitaatiopohjainen. Tämä tarkoittaa sitä, että rahoitus määräytyy asukasmäärän mukaisesti. Lisäksi tulee huomioida väestörakenne ja olosuhteet: asukkaiden ikä ja terveydentila, alueen työllisyystilanne jne.

Verotuksen progressiivisuus on turvattava riippumatta sote-veron kerääjästä. Sote-veroon voidaan muodostaa vastaava perusvähennys kuin nyt on kunnallisverossa. On myös pidettävä huolta siitä, ettei missään maakunnassa sote-veron ja kunnallisveron yhteismäärä nouse kohtuuttomaksi tai ettei eri kuntien asukkaiden yhteisverojen välillä ole valtavaa kuilua. Olemme valmiita harkitsemaan valtion määrittelemiä suuruusluokkaraameja sekä kunnallisverolle että sote-verolle.

Valtiotasoisen ohjauksen kehittäminen on tärkeä osa sote-uudistusta. Valtion määrittämä ns. sote-kehysbudjetointi on kannatettava asia ja raamittaa sote-menojen kehitystä. On myös välttämätöntä, että valtio ohjaa maakuntien tekemiä investointeja ja ehkäisee niiden välistä ”kilpavarustelua”. Valtiolla tulee olla mekanismit, joilla puuttua maakuntien toimintaan, jos esimerkiksi useassa maakunnassa aletaan suunnitella sellaista vaativaa erikoissairaanhoitoa, joka on järkevintä keskittää koko maassa vain muutamaan paikkaan.

Varsinaisen sote-veron lisäksi maakunnille tulee osoittaa myös muun sote-rahoituksen hallinnointi. Tämä tarkoittaa keskeisimmin Kelan maksamia korvauksia. Kelan maksamat terveydenhuollon korvaukset, lääke- ja matkakulukorvaukset, sairauspäivärahat sekä kuntoutukseen käytettävät korvaukset tulee osoittaa maakuntien käyttöön. Näin maakunta voi aidosti rakentaa toimivan palvelukokonaisuuden. Tämä on myös ainoa tapa ehkäistä osaoptimointia, kun sama taho maksaa niin hoidon, lääkkeet, sairauspäivärahat kuin kuntoutuksenkin. Jos hoitoa ei anneta ajoissa tai kuntoutus laiminlyödään, koituvat kustannukset maakunnan kannettaviksi. Nykyisellään näin ei ole, joten yhdelle toimijalle voi olla taloudellisesti mielekästä seisottaa ihmistä hoitojonossa. Tulevaisuudessakin tulee säilyttää valtakunnalliset kriteerit erilaisten korvausten myöntämiselle ja suuruudelle. Esimerkiksi lääkekorvauksen tason ei tule jatkossakaan riippua asuinpaikasta.

Myös ihmisten välisen yhdenvertaisuuden vuoksi Kelan maksamat terveydenhuollon korvaukset tulee siirtää osaksi yhtenäistä julkista rahoitusta. Työterveyshuolto ja mahdollisuus käyttää tuetusti yksityistä terveydenhuoltoa kasvattavat ihmisten välisiä eroja, kun vain osa ihmisistä voi hyötyä näistä. Koska sekä yksityisessä että työterveyshuollossa rahoitus on pitkälti toimenpidepohjainen, ohjaa se terveydenhuollon toimijoita ”ylihoitamaan” ja tekemään turhiakin tutkimuksia ja toimenpiteitä. Tästä päästään eroon, kun rahoitus yhtenäistetään maakuntien rahoitukseen.

Yksityisen terveydenhuollon Kela-korvauksista olemme valmiit luopumaan kokonaan. Poisto voidaan toteuttaa asteittain, jotta tarvittavat palvelut esimerkiksi suunterveydenhuollossa saadaan turvattua. Poisto on toteutettava siten, että tarvittavat palvelut esimerkiksi suun terveydenhuollossa tai harvinaisten sairauksien hoidossa saadaan turvattua. Työterveyshuoltoa tulee mielestämme asteittain palauttaa kohti alkuperäistä tehtäväänsä eli keskittymistä työympäristön terveellisyyteen, työhön liittyvien riskien ehkäisyyn ja hoitoon, osatyökykyisten työllistymisen tukemiseen sekä selkeiden työperäisten sairauksien hoitoon.

Opiskeluterveydenhuollon toiminnallinen kokonaisuus, joka sisältää sekä oppilaitoksen terveellisyyden ja turvallisuuden edistämisen, terveyden edistämisen että opiskelijuuteen liittyviä perusterveydenhuollon palveluja, tulee säilyttää. Toisen asteen opiskelijoiden opiskeluterveydenhuoltoa tulee merkittävästi vahvistaa. Laajan oppilaitosverkon vuoksi on selvitettävä, onko toisen asteen opiskeluterveydenhuolto parasta toteuttaa alueellisesti vai valtakunnallisesti. Kaikkien korkeakouluopiskelijoiden tulee olla samojen terveyspalvelujen piirissä, jotka on mielekästä järjestää valtakunnallisesti. Opiskeluterveydenhuollon rahoituksen tulee kannustaa tehokkuuteen, varhaiseen puuttumiseen sekä osaoptimoinnin välttämiseen.

Yksi terveydenhuollon rahoituksen ongelmista on se, että hallituksen tavoitteissa on saada jo nopealla aikavälillä myös merkittäviä säästöjä sote-uudistuksesta¹.

On lyhytnäköistä ajatella, että yhtä aikaa uudistuksen kanssa voidaan säästää. Se tarkoittaisi todennäköisesti väistämättä palvelujen heikkenemistä. Sote-uudistus tulee toteuttaa niin, että pitkällä aikavälillä kustannustason nousua saadaan hillittyä ja sote-kustannukset asettumaan kohtuulliselle tasolle. Uudistuksen toteuttaminen hyvin ja kestävästi vaatii kuitenkin malttia ja rahaa. Lähivuosien säästötavoitteet tulee unohtaa ja keskittyä uudistuksen järkevään toteutukseen.

Valinnanvapaus

Se, seuraako valinnanvapauden lisäämisestä haittaa vai hyötyä, riippuu täysin sen toteutustavasta. Ns. valinnanvapausmalleihin liittyy riski terveydenhuollon kustannusten noususta ja markkinan keskittymisestä muutaman suuren terveydenhuollon yrityksen hoidettavaksi. Valinnanvapaus voi lisätä ihmisten välistä eriarvoisuutta, heikentää palvelujen saatavuutta tai nostaa hallitsemattomasti kustannuksia. Toisaalta se voi nopeuttaa hoitoonpääsyä, monipuolistaa palveluja ja parantaa ihmisten kokemaa asiakastyytyväisyyttä. Me haluamme, että valinnanvapaus valmistellaan huolellisesti ja ongelmia ehkäisten. Jotta valinnanvapauden mahdollisuudet voivat toteutua, on välttämätöntä, että terveydenhuollon rahoituksen monikanavaisuus puretaan ja julkista terveydenhuoltoa vahvistetaan ennen valinnanvapauden lisäämistä.

Valinnanvapausmallissa tulee kiinnittää huomiota seuraaviin tavoitteisiin:

1. Ihmisten yhdenvertaisuus ja aito mahdollisuus tehdä valintoja
2. Toimiva integraatio
3. Järkevä rahanjakomekanismi
4. Aito kilpailu tuottajien välillä
5. Harvaan asuttujen alueiden palvelut
6. Vaativan erikoissairaanhoidon ja sosiaalipalvelujen säilyminen valinnanvapauden ulkopuolella

Valinnanvapaudella on aidosti pyrittävä ihmisten palvelujen parantumiseen. Mahdollisimman laaja kilpailu ei saa olla itseisarvo vaan se, että palvelut toteutetaan järkevimmällä ja tehokkaimmalla tavalla ja että ihmisten yhdenvertaisuus toteutuu. Palveluissa on panostettava vaikuttavuuteen ja asiakaslähtöisyyteen. Keskiössä ei saa olla hallinto tai kilpailevat palveluntuottajat vaan ihminen.

Toimivan julkisen palvelun tulee olla kaikkialla lähtökohtana. Emme kannata sitä, että maakunnat ulkoistavat kokonaan palvelukokonaisuuksia vaan kaikissa maakunnissa tulee säilyä julkiset sote-palvelut. Valinnanvapautta laajennettaessa on myös välttämätöntä pitää mielessä, että erityisesti sosiaalipalveluissa tehdään paljon päätöksiä, jotka tehdään virkavastuulla, kuten päätökset huostaanotoista. Näiden tulee vastakin säilyä julkisina ja virkavastuulla tehtävinä. Peruslähtökohtana tulee olla, että valinnanvapaus koskee vain perusterveydenhuoltoa ja joitain selkeitä sosiaalihuollon palveluja, kuten vanhusten ja vammaisten asumispalveluja, ja joitain selkeitä erikoissairaanhoidon toimenpiteitä, kuten polvi- tai lonkkaleikkauksia. Valinnanvapaus ei tarkoita, että kuka tahansa voi hakeutua mihin tahansa palveluun vaan hoidontarpeen arviointi ja hoidonporrastukset nousevat vielä nykyistäkin suurempaan rooliin.

1. Ihmisten yhdenvertaisuus

Valinnanvapauden laajentaminen ei saa tarkoittaa sitä, että palveluja käyttäisivät vielä nykyistäkin korostuneemmin kaupunkilaiset, korkeasti koulutetut ihmiset, joilla usein on paras mahdollisuus hankkia tietoa ja tehdä vertailuja toimijoiden välillä. Ihmisten mahdollisuutta tehdä valintoja on systemaattisesti tuettava jakamalla tietoa ja avustamalla ihmisiä, joilla on erityistarpeita. Kukaan ei saa jäädä vaille tarvitsemaansa hoitoa siksi, ettei osaa vaatia palvelua tai etsiä sopivaa tarjoajaa. Kun palveluntarve todetaan, ihmistä tulee neuvoa siinä, miten hän voi hakeutua hoitoon. Ongelmien ehkäisemiseksi vihreät ehdottavat mallia, jossa kaikkien lähtökohtainen palvelupaikka olisi julkinen sosiaali- ja terveydenhuolto ja omalla päätöksellä ihminen voisi valita toisin. Näin voitaisiin varmistaa hoitoketjujen sujuvuus myös tilanteissa, joissa ihminen ei ole halukas tai kykenevä tekemään aktiivisia valintoja.

Julkisen palvelulupauksen tärkeys korostuu valinnanvapautta lisättäessä. On myös tärkeä määritellä yhtenäisiä hoidonporrastuksia ja palvelukokonaisuuksia. Näillä voidaan turvata sitä, että ihminen saa tarvitsemansa palvelut tuottajasta riippumatta.

Mahdollisuus asiointiin ruotsiksi on tärkeää jotta yhdenvertainen kohtelu sosiaali- ja terveyshuollossa toteutuisi. Sote-uudistuksessa kielellisten oikeuksien on toteuduttava myös käytännössä. Toimivat kielelliset palvelut vaativat joissakin tapauksissa erityisratkaisujen hyväksymistä.

Sote-uudistus tarjoaa erinomaisen mahdollisuuden myös hoitotapojen uudistamiselle ja asiakkaiden paremmalle kuulemiselle. Ihminen on kohdattava kokonaisuutena eivätkä kenenkään ongelmat saa jäädä hoitamatta siksi, ettei niille löydy järjestelmästä luontevaa lokeroa. Hoidon on lähdettävä ihmisen tarpeista.

2. Toimiva integraatio

Sote-uudistuksella tulee parantaa yhteistyötä ja yhteydenpitoa sekä sosiaali- ja terveyspalvelujen välillä että perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon välillä. Ihmisen tarvitsema apu, hoito ja tuki eivät saa estyä hallinnonalojen välisten raja-aitojen vuoksi. Ihmisen tulee voida asioida mahdollisimman paljon ns. yhdeltä luukulta. Tämän lisäksi ammattilaisten tekemän tiedonvaihdon ja tarvittavien palvelujen suunnittelun tulee olla mahdollisimman jouhevaa tietosuojavaatimusten sallimissa rajoissa.

Kuka tahansa meistä voi tarvita yhtäaikaisesti sosiaali- ja terveyspalveluja. Eniten integraatiosta hyötyvät paljon palveluja käyttävät, kuten ikääntyneet ja vammaiset, tai esimerkiksi syrjäytymisvaarassa olevat nuoret. Tällaisia tunnistettuja ryhmiä varten tulee suunnitella erityisiä yhteydenpidon muotoja, varhaisen puuttumisen malleja ja esimerkiksi säännöllisiä palvelutarpeiden arviointeja. Yleisesti integraatiossa tulee pyrkiä mahdollisimman matalaan kynnykseen ja vähähierarkkiseen malliin. Esimerkiksi terveysyksiköissä säännöllisesti kiertävät sosiaalityöntekijät voivat olla hyvä tapa mahdollistaa sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisten välinen konsultaatio.

Kun sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestäminen keskitetään yhdelle taholle, integraation mahdollisuudet paranevat. Palveluiden tuotannossa voi kuitenkin olla mukana monenlaisia toimijoita (muun muassa kunnat, kolmas sektori, yksityinen sektori). Samaan aikaan on vältettävä, ettei synny uutta raja-aitaa maakunnan ja kunnan väliin. Kunnan vastuulle jää edelleen monia terveyden edistämisen ja ihmisten hyvinvoinnin kannalta olennaisia tehtäviä, kuten liikunta- ja vapaa-ajan palvelut, kaavoitus ja koulutus. Kunnan ja maakunnan väliseen yhteistyöhön tulee rakentaa pysyviä rakenteita. Yhteistyön ja ihmisten terveyden edistämisen tulee olla myös taloudellisesti hyödyllistä sekä maakunnalle että kunnalle. Tähän voidaan rakentaa kannusteita sekä maakunnille välineitä tukea ja palkita terveyttä edistävää toimintaa kunnissa.

3. Toimiva rahanjako

Se, millä perusteella palvelujen tuottajia rahoitetaan, on avainasemassa sekä sote-kustannusten kehityksen että tarjottavien palvelujen kannalta. Rahanjakomekanismi ei saa ohjata turhiin toimenpiteisiin, ylihoitamiseen tai kustannusten kasvattamiseen. Sen sijaan tulee rakentaa malli, jossa ihmisiä kannattaa kerralla auttaa ja hoitaa kunnolla ja ohjata itse huolehtimaan terveydestään. Näin ongelmat eivät pääse pahenemaan ja myöhempi palveluntarve vähenee.

Tämä toteutuu parhaiten, kun tuottajilla on kokonaisvastuu asiakkaidensa terveydestä. Rahoituksen tulee pohjautua ensisijaisesti ihmismäärään, mutta toimenpiteiden määrä tulee myös huomioida toimivan laskutusperusteen aikaansaamiseksi. Mitä terveempinä tuottaja saa asiakkaansa pidettyä – mitä paremmin ehkäistyä ongelmia, mitä aikaisemmin puututtua niihin ja mitä toimivimmilla keinoilla hoidettua – sitä kannattavampaa tuottajalle taloudellisesti.

Tuottajalla ei saa olla oikeutta kieltäytyä hoitamasta ketään vaan sen on hoidettava kaikki ne ihmiset, jotka valitsevat kyseisen tuottajan. Näin mikään taho ei voi päästä hyötymään hoitamalla vain terveimpiä ihmisryhmiä. Järjestelmään tulee rakentaa valinnanvapauden rinnalle portinvartijatoimintoja kustannusten pitämiseksi kurissa ja hoidon tarpeellisuuden varmistamiseksi. On myös pidettävä huolta, että erikoissairaanhoito voi arvioinnin jälkeen palauttaa hoitovastuun perusterveydenhuollolle.

4. Aito kilpailu tuottajien välillä

Jos valinnanvapauden lisäämisellä halutaan parantaa yksityisten ja kolmannen sektorin toimijoiden pääsyä markkinoille, on varmistettava, että näin aidosti tapahtuu. Palvelujen keskittyminen muutamille isoille toimijoille on estettävä. Kolmas sektori on huomioitava yhtenä palveluiden tarjoajana. Järjestöt tarjoavat paljon ennaltaehkäisevää toimintaa niin vapaaehtoistyön avulla kuin vertaistuen muodossa sen lisäksi, että ne toimivat palveluntuottajina. Järjestöillä on osaamista, jota ei ole julkisilla eikä kaupallisilla toimijoilla. Vihreiden mielestä laajojen kilpailutusten, joissa isoilla toimijoilla on etulyöntiasema, sijaan valinnanvapaus kannattaa toteuttaa ns. listaus- ja auktorisointimallilla. Siinä maakunta päättäisi kriteerit, jotka täyttäessään palvelutuottaja pääsisi mukaan listalle. Tältä listalta ihminen itse voisi valita palvelutuottajansa. Tämä mahdollistaisi paremmin monenlaisten toimijoiden pääsyn kilpailemaan asiakkaista. Maakunta voisi lisäksi painottaa kriteerejä laatiessaan haluamiaan seikkoja, kuten verojen maksamista Suomeen tai paikallista kytköstä. Tuottajien valinnassa voidaan hyödyntää myös palveluseteleitä, varsinkin jos kyse on selkeistä yksittäisistä palveluista.

Lisäksi on huomioitava, että kilpailun tulee koskea vain niitä palveluja, jotka ovat aidosti valinnanvapauden piirissä. Jos esimerkiksi julkiselle tuottajalle jää erityistehtäviä vaikkapa virkavastuun toteutumisen takia, tulee tämä huomioida kilpailussa ja rahoituksessa.

5. Harvaan asuttujen alueiden palvelut

Todennäköistä on, että valinnanvapaus hyödyttää lähinnä ihmisiä, jotka asuvat suurissa kaupungeissa, joissa luontaisesti on enemmän palveluntuottajia. Maakunnan vastuulla on rakentaa alueellisesti kattava, toimiva ja saavutettava palveluverkko. Kaikkia palveluja ei tarvitse saada omalta kylältä mutta kaikki palvelut eivät myöskään saa karata satojen kilometrien päähän. Arjen palvelujen on oltava lähellä. Yksi ratkaisu syrjäisempien seutujen palvelujen turvaamiseen voisi olla se, että päästäkseen auktorisoitujen palvelutuottajien listalle palveluntarjoajan tulee sitoutua tuottamaan palveluja myös muualla kuin maakunnan suurissa kaupungeissa.

Sote-uudistus on erinomainen mahdollisuus myös kehittää uudenlaisia matalan kynnyksen palveluja. Terveyskioskit, sähköiset etäyhteydet ja digitaaliset palvelut tai kiertävät sote-bussit voivat kaikki olla vastauksia alueellisesti kattavaan palvelutarpeeseen.

6. Selkeät rajat valinnanvapaudelle

Lähtökohtana tulee olla, ettei kaikkia sote-palveluja avata valinnanvapaudelle. Asiakkaan valinnanvapaus tulee ulottaa perusterveydenhuoltoon ja rajattuihin erikoissairaanhoidon ja sosiaalipalvelujen kokonaisuuksiin, joissa valinnanvapaus voi parantaa ihmisen saamaa palvelua. Sen sijaan laiteintensiivisessä tai runsaasti resursseja vievässä erikoissairaanhoidossa ja sosiaalipalveluissa valinnanvapaus aiheuttaisi turhaa päällekkäistä infrastruktuuria ja pahimmillaan osaamistason heikentymistä. Vaativan erikoissairaanhoidon palvelut tulee keskittää yliopistosairaaloihin ja 12 täyden palvelun sairaalayksikköön. Vaativan sosiaalihuollon, kuten ylipäätänsäkin valtaosan sosiaalipalveluista, tulee säilyä maakunnan omana toimintana.

Lopuksi

Sote-uudistuksessa on paljon uhkia ja riskejä. Siinä on myös paljon mahdollisuuksia. On mahdollista kaventaa terveyseroja, parantaa hoitoonpääsyä ja palvella ihmisiä kokonaisvaltaisesti. Näihin mahdollisuuksiin on tartuttava. Siksi me Vihreät haluamme olla mukana sote-uudistustyössä ja edellytämme muiltakin puolueilta pitkäjänteistä sitoutumista sosiaali- ja terveyspalvelujen uudistamiseen. Kun kyse on meidän jokaisen saamista palveluista, elämän ja kuoleman kysymyksistä, hätiköinti ja pikavoitot ovat vihoviimeinen tie. Sote-uudistus on valmisteltava huolella ja sen toimeenpanoon on varattava riittävästi aikaa. Sote-uudistuksessa on otettava huomioon yhtäläisesti niin sosiaali- kuin terveyspalveluiden uudistaminen: sosiaalipalvelut eivät saa jäädä uudistuksessa tai siitä käytävässä keskustelussa paitsioon. Palvelunkäyttäjät ja kokemusasiantuntijat – tavalliset ihmiset – sekä sosiaali- ja terveysalan ammattilaiset on pidettävä mukana uudistuksessa ja käytännön palvelujen suunnittelussa. Vain jos ammattilaiset saadaan sitoutumaan uudistustyöhön, sillä voidaan saavuttaa asetetut tavoitteet. Ylhäältä alaspäin sanelu ei ole sote-uudistuksessakaan ratkaisu.

1 Terveydenhuollon rahoitus perustuu suurimmaksi osaksi verovaroihin, mutta käytännössä rahoitus on monikanavaista. Maksajina ovat julkinen sektori; valtio (24,4 %), kunnat (36,7 %), Kela (14,4 %) sekä yksityinen sektori; kotitaloudet (18,6 %), työnantajat (2,9 %) ja avustuskassat, yksityinen vakuutus ja yhteisöt (3,1 %).

1 Hallitus tavoittelee 3 mrd. euron säästöjä vuoteen 2029 mennessä. Tämä tarkoittaisi, että sosiaali- ja terveydenhuollon menojen reaalikasvu saisi olla jatkossa 0,9 % ennustetun 2,4 prosentin sijaan.