YK:n päivä – päivä ilman YK:ta?

”Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä.”

Muistan vielä tunteen, kun lapsena luin nämä sanat jostakin isän kotiin kiikuttamasta YK:n toimintaa esittelevästä vihkosesta. Jo otsikkokin oli juhlallinen: ”YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus”. Hyväksytty YK:n yleiskokouksessa joulukuussa 1948.

Vapaus ja tasavertaisuus. Järki ja omatunto. Veljeyden henki. Suuria asioita.

Vasta myöhemmin ymmärsin, että kaikki suuretkin asiat lähtevät liikkeelle jostakin pienestä teosta. Vaikkapa niistä YK:n työntekijöistä, jotka vaikeimpienkin kriisien keskellä pyrkivät auttamaan pakolaisia, suojaamaan siviileitä, turvaamaan lasten koulutusta, neuvottelemaan tulitauoista, pudottamaan lentokoneesta ruokapaketteja saarroksiin jääneisiin kyliin.

Olen tavannut tätä YK-väkeä monessa paikassa. Balkanilla. Afganistanissa. Liberiassa. Sudanissa. Keski-Afrikan tasavallassa. Somaliassa. Palestiinassa. Irakissa.

Jotkut tapaamiset ovat piirtyneet lähtemättömästi mieleen. Sergio Vieira de Mello työhuoneessaan Bagdadissa 2003. Ja vain muutamia päiviä sen jälkeen räjähteillä lastattu kuorma-auto ajoi päin hotelli Canalia. Hédi Annabi lähdössä YK-mission johtoon Haitiin. Ja Haitin maanjäristys 2010, joka koitui hänen ja monien muiden YK-työntekijöiden kohtaloksi. Humanitaarinen työ voi olla vaarallista – hengenvaarallista.

Tänään nousevat liput 75-vuotiaalle YK:lle. Se perustettiin toisen maailmansodan raunioille. Sen perustivat ihmiset, jotka halusivat uskoa ihmisoikeuksiin, ja jotka eivät koskaan enää halunneet sotaa.

Nämä ajatukset eivät ole vanhentuneita. Ne ovat tänään ajankohtaisempia kuin koskaan.