Vaadin Orpoa kutsumaan kaikki eduskunta­puolueet koolle ratkomaan lasten ja nuorten tilannetta

Meillä on valtavasti tietoa siitä, miten tukea lapsia ja nuoria kasvamaan mahdollisimman ehjiksi aikuisiksi. Meillä on valtavasti tietoa siitä, mikä aiheuttaa pahoinvointia tai vaarantaa kasvua ja kehitystä. Meillä on loistavia keinoja toimintamalleja, mutta nyt suorittava osuus puuttuu. Yritämme aina keksiä uusia ratkaisuja sen sijaan, että palaisimme sen äärelle mitä lapsi tai nuori tarvitsee: turvaa, ruokaa, lepoa, liikuntaa, sosiaalisia suhteita, nähdyksi ja kuulluksi tulemista, sen kuulemista, että on aikuiselle tärkeä ja mahdollisuuksia oppia sekä kokea onnistumisia. Ei tämä ole rakettitiedettä, mutta vastuu on aikuisilla. Me emme voi olettaa, että ”joku” tekee, ja kun kukaan ei fiksaa, niin aletaan puhua yksilön vastuusta – mikä on todella huono argumentti, kun puhutaan lapsista.

Tilanne tuntuu tällä hetkellä synkältä. Tiedämme, että kaikilla lapsilla ei ole tänään hyvä olla. Olen nähnyt raadollisen läheltä, mitä on rikkonainen lapsuus ja miltä lapsen tai nuoren pahoinvointi näyttää. Viimeksi viime syksynä sytytin kynttilän yhdelle lastensuojelu-urallani kohtaamalleni nuorelle, jonka matka päättyi epätoivoon ja itsemurhaan. Mutta olen nähnyt ja tuntenut myös sen, kun onnistutaan, kun lapsi kirmaa iloisena kuntoutuneena vanhemman syliin tai kun nuoren rikoskierre saadaan katki, elämä rullaa ja johtaa kouluun, työhön ja toimeentulooon. Toivoa on.

Aikaamme haastavat monet isot kriisit niin velkaantumisesta ympäristökysymyksiin ja väestön ikääntymisestä sotaan Euroopassa. On meidän aikuisten, meidän päättäjien vastuu ja velvollisuus luoda lapsille luottamuksen tunnetta siitä, että aikuiset kyllä hoitavat, ja nuorille toiveikkaita visioita siitä, että tulevaisuus voi olla valoisa ja pitää sisällään paljon hyvää. Jotta onnistumme tässä on parannettava menoa siinä, minkälaista lapsi-, nuoriso- ja perhepolitiikkaa teemme. Sitä on tehtävä yhdessä – vain niin saamme kestäviä muutoksia aikaan.

Siksi vetoan, että pääministeri kutsuu välittömästi eduskuntapuolueiden puheenjohtajat ja lapsiasiavaltuutetun saman pöydän ääreen käymään yhteistä keskustelua siitä, miten voimme yhdessä rakentaa vähemmän repivää, toiveikkaampaa ja konkreettisesti parempaa elämää suomalaisille lapsille ja nuorille. Mielestäni kyseessä on hätätila, johon on vastattava sen vaatimalla vakavuudella.

Vetoan, että pääministeri kutsuu välittömästi eduskuntapuolueiden puheenjohtajat ja lapsiasiavaltuutetun saman pöydän ääreen käymään yhteistä keskustelua siitä, miten voimme yhdessä rakentaa vähemmän repivää, toiveikkaampaa ja konkreettisesti parempaa elämää suomalaisille lapsille ja nuorille.

Otetaan lapset ja nuoret politiikan keskiöön 

Turvallisen lapsuuden ja ehjän nuoruuden tulisi olla kaiken politiikan keskiössä. Sen lisäksi, että se takaisi nykyistä paremmin kaikkien lapsien oikeuksien toteutumisen, niin silloin me itse asiassa tulisimme tehneeksi pitkäjänteisempää sekä toiveikkaampaa politiikkaa. Lapset ovat tämän hetken kansalaisia mutta myös huomisen aikuisia, joten päätöksiä pitäisi tarkastella vaalikautta pidemmällä perspektiivillä.

On oltava ajoissa ja tehtävä kokonaisvaltaista politiikkaa. Lapsi on osa yhteiskuntaa – eivät nuoret ongelmineen kaduille tyhjästä ilmesty. Emme voi kiinnittää huomiota lapsiin ja nuoriin vasta, kun pahin tapahtuu. Laastariratkaisut eivät riitä, vaan tarvitaan kokonaisvaltaisempaa politiikkaa.

• Lapsistrategian toteutus.  Suomessa tehtiin viime kaudella yhdessä yli hallitus- ja oppositiorajojen Suomen ensimmäinen lapsistrategia, jota sain itsekin olla työstämässä. Miksi emme toteuteta sitä nyt? Miksi käytimme aikaa, rahaa ja poliittisia pelimerkkejä hyvään visiotyöhön, mutta nyt paperi näyttää jäävän pölyttymään ministeriöiden hyllyyn. Strategiasta aina kukin vallassa oleva hallitus tekee oman toimeenpanosuunnitelmansa, mutta nyt näyttää, ettei se riitä isoa kuvaa ratkomaan. Tarvitsemme sitovuutta siihen, että strategian visio etenee myös toteutukseen. Tässä maassa puhumme kyllä siitä, miten yhteisiin velkauriin tulisi – perustellusti toki – sitoutua, mutta ehdotan, että sitoudumme myös yhteisiin tavoitteisiin lasten ja nuorten suhteen yli vaalikausien.

• Lapsi- ja nuorisopolitiikalle tavoitetaso. Suomessa on kehitetty lapsivaikutusten arviointia ja lapsibudjetointia, eli työkaluja, joilla voimme arvioida poliittisten päätösten vaikutuksia lapsiin, nuoriin ja perheisiin sekä seurata esimerkiksi sitä, mikä osa valtion budjetista ohjautuu lapsille ja nuorille. Silti esimerkiksi Orpon hallitusohjelmasta ei ole tehty kokonaisvaltaista lapsivaikutusten arviointia. Toisaalta yksittäisten päätöstenkään kohdalla vaikutusarvioinnista ei ole hyötyä, jos sitä ei haluta ottaa huomioon. Tarvitsemme riippumattoman lapsi-, nuoriso- ja perhepoliittisen arviointineuvoston vastaavaan tapaan kuin meillä on talouspolitiikan arviointineuvosto seuraamaan tieteen näkökulmasta sitä, minkälaista politiikkaa tehdään ja miten vaikutusarviointeja otetaan huomioon. Lapsi- ja nuorisopolitiikan rahoituksen tasoon voitaisiin sopia tavoitetaso samoin kuin TKI-panostuksiin tai kehitysyhteistyöhön.

Lasten lapsuus tapahtuu aikuisten arjessa: huomio perheisiin 

Emme saa autettua kaikkia lapsia tai luotua ehjiä tai ehjempiä edellytyksiä, jos tuijotamme vain lapsia tai nuoria huomioimatta kasvuympäristön edellytyksiä.

• Aikuisten terapia- ja päihdekuntoutuksen takuu. Joka neljäs lapsi elää perheessä, jossa vanhemmalla on hoitoa vaativa mielenterveys- tai päihdeongelma. Jos emme onnistu vaikuttavalla tavalla tarjoamaan hoitoa aikuisten mielenterveys- ja päihdeongelmiin emme onnistu luomaan jokaiselle lapselle kotia, missä aikuiset ovat läsnä ja pystyvät tukemaan perustarpeiden toteutumisessa, koulussa ja opinnoissa – saati varmistamaan, että kotona on turvallista. Lisäksi meidän on lapsistrategiaan kirjatun mukaisesti varmistettava, että aikuisten palveluissa lapset tulevat näkyviin.
• Huomio neuvolajärjestelmään. Nyt hallitus on leikkaamassa neuvoloista – se on täysin väärä suunta. Tarvitsemme yhä vaikuttavamman neuvolajärjestelmän rakentamista, jotta painon ja pituuden mittaamisen rinnalla on aikaa opastaa ja tukea vanhemmuuden taitoja aina tunnesäätelystä ruutuajan rajaamiseen. On varmistettava, että palveluketju toimii ja esimerkiksi koteihin saa kodinhoitamiseen avustusta, kun sitä tarvitsee, ja että vanhemmat saavat jaksamisen haasteisiin ajoissa avun.
• Esimerkiksi lastensuojelun sijaishuollossa vaikuttavuuden lisääminen on keskeistä. Yksi keino olisi vanhempien velvoittaminen jonkinlaiseen perhetyöhön, tunnetyöskentelyyn tai muuhun tukeen sen perusteella, mihin perheen haasteet pohjaavat. Ei saisi olla niin, että lapsi tai nuori sijoitetaan ja häntä pompotellaan laitosten tai laitoksen ja kodin välillä, kun kotona mikään ei muutu. Vanhempia, joiden lapsi on sijoitettu tulee tukea kohti sitä, että lapset voisivat palata vanhempiensa luokse. Meidän on varmistettava yhtenäinen hoitopolku. Esimerkiksi vanhemman oma tai aikuispalveluiden sosiaalityöntekijä voisi olla vastuutaho vanhemman tukemisessa ja kuntouttavassa työssä. Lastensuojelun kokonaiskustannuksista 900 miljoonaa euroa menee sijaishuoltoon ja muutama sata miljoonaa muihin tukipalveluihin, eli perheenyhdistämiseen panostaminen on myös taloudellisesti kannattavaa. Tärkeintä on kuitenkin aina lapsen etu, jonka yli vanhemman oikeudet eivät voi ajaa missään tilanteessa.
• Tuetaan ja kehitetään perhehoitoa osana lastensuojelua, nyt liian moni sijaisvanhempi jää vaille riittävää tukea tai perheeseen sijoitettu lapsi vaille muita yhteiskunnan palveluita. Tämä johtaa ikävimmillään sijoituksen päättymiseen sijaisperheessä, mikä on vastoin ajatusta siitä, että lapsille ja nuorille on tärkeää rakentaa nimenomaan sujuvuutta.

Lasten ja nuorten palvelujärjestelmä kuntoon

On kyse sitten varhaiskasvatuksen henkilöstön saatavuudesta tai nepsy-lasten palvelupoluista, lastensuojelusta tai eroperheiden lasten tuesta, niin yhdenkään lapsen huoli tai hätä ei saa jäädä näkymättömiin.

• Palveluiden vaikuttavuus on saatava näkyviin ja hankintojen sekä kilpailutusten ytimeen. Käyntikerrat tai täytetyt sänkypaikat eivät kerro vielä mitään siitä, onko saatu palvelu vaikuttavaa. Näyttöön pohjautuvien menetelmien jalkauttamista on jatkettava. Nykyisellään nimittäin tiedetään, että palveluita on kyllä tarjottu enemmän, mutta niillä ei ole saatu haluttua vaikutusta.
• Riittävän pienet ryhmäkoot ja lasten kehityksen eritahtisuuden huomioiminen. Riittävän pienet ryhmäkoot takaavat sen, että opettajille ja henkilöstölle jää aikaa lasten ja nuorten kohtaamiseen. Vahvistetaan moniammatillista yhteistyötä. Se edellyttää niin ammattilaisten kouluttamista esimerkiksi neuromoninaisuuden huomioimisesta kuin työajan varaamista yhteistyöhön.
• Huomio koulujen oppilashuoltoon. Käynnit mielenterveyspalveluissa ovat kasvaneet kaikissa ikäryhmissä, mutta suhteellisesti suurin nousu on tapahtunut perustasolla, jossa tehdään hiki hatussa töitä jatkuvasti heikommin resurssein. Kun perustaso ei kykene vastaamaan esimerkiksi lievien ja keskivaikeiden mielenterveyshäiriöiden hoitoon, valuu paine erikoissairaanhoitoon. Terveyskeskus on kuitenkin lapselle tai nuorelle kaukainen. Huomio täytyy saada oppilashuoltoon. Sen sijaan, että sitä nyt kiireellä palautettaisiin hallinnollisesti takaisin kuntiin, joissa ei ole odottamassa resursseja, pitää laittaa kuntoon tiedonvaihdon ongelmat. Lisäksi olen sitä mieltä, että tarvitsemme lakimuutoksen, joka mahdollistaa sairaanhoidolliset ja sosiaalihuollon toimenpiteet suoraan kouluterveydenhuollon kautta. Tämä ei tietenkään saa olla pois esimerkiksi koulujen yhteisöllisestä oppilashuollosta vaan ajatuksena, että palvelut tuodaan lähemmäs.
• Osaamiskeskusten perustamista hallitus toivottavasti jatkaa, jotta vaativan erityistason kysymyksiin on esimerkiksi perusterveydenhuollosta linkki konsultointiin.
• Lastenkotien ja vankiloiden väliin on tehtävä välimuoto nuorille, joille kotona, sijaisperheessä tai lastensuojelulaitoksessa saatu tuki ei riitä. Päihdeongelmista kärsiville tai rikollisen ja väkivaltaisen toiminnan kautta oireileville nuorille on tarjottava tukipalveluita, jotka puuttuvat toiminnan ja pahoinvoinnin juurisyihin. Näiden laitosten päätehtävänä olisi rankaisemisen sijaan kuntouttaa lapsia ja nuoria siten, että he pystyisivät toimimaan täysivaltaisina yhteiskunnan jäseninä. Esitin tätä jo syksyllä, kun ajatus virisi kentän kanssa käydystä keskustelusta.
• Väkivallan vastaisen työn rakenteet on kirjattava lakiin, ja niihin on varmistettava resurssit. Kansallisista väkivallan ehkäisytyön rakenteista on toistaiseksi olemassa vain suosituksia. Viranomaisten moniammatillinen yhteistoiminta väkivaltaa vastaan tarvitsee tuekseen selkeämpiä normeja, jotta ammattilaiset voivat toimia kentällä mahdollisimman hyvin. Mallia voisi ottaa esimerkiksi kuntia velvoittavasta laista ehkäisevän päihdetyön järjestämisestä.

Aikuisten on otettava vastuu lapsista ja nuorista

Nyt näemme, mihin vastuun siirto lapsille ja nuorille tai ajatus siitä, että ”joku muu” hoitaa, johtaa. Jokaiselle lapselle on taattava vähintään yksi turvallinen aikuinen, jolla on käsitys lapsen kokonaistilanteesta. Vanhemmuuden tuki on avainasemassa, mutta aina se ei riitä. Siksi on kriittisen tärkeää, että lasten ja nuorten palveluihin varmistetaan riittävät henkilöstöresurssit. Jokaisella lapsella tai nuorella ei ole vanhempaa puolustamassa, tukemassa ja taistelemassa silloin, kun apua tarvitaan.

• Kouluttautumista työvoimapulasta kärsiville kasvatus- ja koulutusaloille sekä sosiaali- ja terveysaloille on tuettava ja edistettävä muun muassa aikuiskoulutustuen säilyttämisellä. Alojen työoloja on parannettava, jotta voimme tukea ammattilaisten mahdollisuutta hoitaa työnsä asianmukaisesti.

Lisäksi meillä päättäjillä on nyt iso peiliin katsomisen paikka siinä, minkälaista ympäristöä puheillamme esimerkiksi sosiaalisessa mediassa rakennamme. Luommeko siltoja vai opetammeko kiusaamista. Sen voi jokainen valita ihan joka päivä – eikä muuten maksa mitään.