Työnnetäänkö vammaiset ihmiset yhteiskunnan reunoille tietoisesti?

Kysymys, jota ei tekisi mieli miettiä, mutta jota on pakko.

Nyt on kansainvälinen vammaisten oikeuksien päivä. Tänään yhteiskuntamme näkymättömät nostetaan esiin puheissa ja kirjoituksissa. Eikä se oikeasti riitä yhtään mihinkään, jos puheet eivät johda myös tekoihin.

Julkisuudessa viime aikoina paljon huomiota saaneet vammaisten henkilöiden pahoinpitely- ja laiminlyöntitapaukset ovat herättäneet paljon keskustelua myös eduskunnassa. Olen ollut kirjoittamassa asiasta kahta kirjallista kysymystä, toimenpidealoitetta ja keskustelualoitetta. Mikään määrä poliittisia toimia ei kuitenkaan riitä, jos yhteistä tahtoa tilateen korjaamiseksi ei löydy.

Suomi on sitoutunut YK:n vammaisten henkilöiden oikeuksien sopimukseen. Tämän ihmisoikeussopimuksen lähtökohtana on vammaisten ihmisten itsemääräämisoikeuden ja osallisuuden varmistaminen. Sopimus edellyttää myös vahvaa tukea tarvitsevien vammaisten itsemääräämisoikeuden toteutumisen varmistamista.

Nyt olisi aika toimia noiden vammaisten päivän puheiden mukaan.

Eri tavoin vammaiset henkilöt jäävät kuntien talousarvioissa ja valtion päätöksenteossa edelleen toistuvasti altavastaajiksi. He ovat käsitteissä ja puheissa edelleen marginaaliryhmä, joka maksaa paljon. He eivät ole puheissa yksilöitä ja ihmisiä, jotka ovat oman elämänsä keskiössä. Elämän, jonka olennaisin osa on oikeus olla oma itsensä.

Vammaiset työnnetään reunoille lopulta tietoisen politiikan seurauksena. Eri tavalla vammaiset ihmiset priorisoidaan politiikassa väännöissä listan kärkeen vain harvoin. 

Yksi askel kohti yhdenvertaisuuden vahvistamista olisi vammaisasiavaltuutetun viran perustaminen. Näin eri tavoin vammaiset ihmiset perheineen saisivat selkeän, puolueettoman tahon, johon ottaa yhteys väärinkäytöksien ilmetessä ja apua tarvittaessa. Lisäksi valvonna resursseja on vahvistettava. 

Kaiken toiminnan pitää aina lähteä ihmisen arjesta. Esimerkiksi kehitysvammaisen henkilön itsemääräämisoikeuden varmistaminen sosiaalihuoltotyössä edellyttää vahvaa osaamista, mutta ennen kaikkea halua. Asiakassuhteen alussa olisi kartoitettava ja ymmärrettävä minkälaiset tekijät vaikuttavat henkilön käyttäytymiseen.

Alkuvuodesta aloittavien hyvinvointialueiden valtuustoilla on mahdollisuus ja vastuu siirtää vammaisen ihmisen yhdenvertaisuus marginaaleista palvelurakenteen keskelle.

Kauniit puheet vammaisten oikeuksien päivänä eivät riitä.