Talouspolitiikka on aina myös ilmasto- ja luontopolitiikkaa

Taloutta on vaarallista tarkastella irrallaan ilmasto- ja ekokriisistä. Vihreään siirtymään panostaminen ei silti riitä vastaukseksi talouden rakenteellisiin haasteisiin.

Valtionvarainministeriön vastikään julkistettu Suomen talouden tilaa ja tulevaisuutta käsittelevä raportti on nostattanut tällä viikolla keskustelua. Kommentteja on tullut sekä siitä, mitä raportissa sanotaan, että siitä, mitä siinä ei sanota.

Kritiikkiä on nostanut esimerkiksi se, että raportti ohittaa ilmastokriisin ja luontokadon käytännössä kokonaan. Arvostelu onkin paikallaan. Talouden käsittely abstraktina, luonnosta ja planetaarisista rajoista irrallisena järjestelmänä on pahasti vanhentunut ajatus ja oikeastaan aika vaarallista. Taloutemme ja hyvinvointimme kun on tosiasiassa täysin riippuvainen toimivista ekosysteemeistä ja suotuisasta ilmastosta.

Silti ilmastonmuutoksen torjunta ei ole vielä riittävässä vauhdissa, ja luontokato kiihtyy, vaikka se pitäisi pysäyttää. Viime viikolla julkaistu taloustieteilijä Partha Dasguptan laaja koontiraportti alleviivasi tätä kehitystä ja tilannetta: Taloudellista ja inhimillistä pääomaa on kerrytetty luontopääomaa köyhdyttämällä. Tätä ei tietenkään voida jatkaa loputtomiin. Talouden lainalaisuudet nöyrtyvät lopulta fysiikan lakien edessä.

Kun kysytään, onko Suomi enää jatkossa Pohjoismaa, on hyvä pitää mielessä etteivät edes Pohjoismaat kunnianhimoisista tavoitteistaan huolimatta tee nykyisellään tarpeeksi ilmastonmuutoksen ja luontokadon torppaamiseksi. Tulevaisuuden Pohjoismaa on hiilineutraali hyvinvointivaltio.

Talouspolitiikan tai varsinkaan talouskasvun edellytysten arviointi talouden välttämätöntä ekologista jälleenrakennusta tai vihreää siirtymää huomioimatta jää siis väistämättä vajaaksi. Kaiken työn ja talouden on oltava ekologisesti kestävällä pohjalla. Vihreä siirtymä tietää toki valtavaa globaalia kysyntää vähähiilisille, ekologisille ratkaisuille ja osaamiselle.

Valtiovarainministeriön raporttia ei ole silti syytä sivuuttaa tästä ilmeisestä puutteesta huolimatta, eikä pelkkä vihreän siirtymän tarpeen ja mahdollisuuksien toteaminen ole vielä kummoista talouspolitiikkaa. Suomen talous putosi finanssikriisin jälkeen verrokkimaiden kyydistä, ja uhkaa jäädä pysyvästi jälkeen ilman rakenteelliseen työttömyyteen puuttumista ja tuottavuuden parantamista. Tähän liittyviä syitä ja kehitystarpeita raportti nostaakin esiin ansiokkaasti.

Yksi keskeisistä talouden vahvistamisen edellytyksistä on työvoiman tarjonta. Eräänä syynä Suomen Ruotsista ja Norjasta poikkeavaan talouskehitykseen nostetaankin näiden maiden nettomaahanmuuton tuoma työikäisen väestön selvä kasvu. Myös nuorimpien ja vanhempien ikäluokkien sekä pienten lasten äitien työllisyydessä on meillä skarppaamista. Jo linjatun eläkeputken poiston ohella tarvitaan siis lisätoimia.

Tuottavuuden kannalta keskeisinä tekijöinä raportissa nousevat osaaminen, innovointi ja toimiva kilpailu. Panostukset koulutukseen ja tutkimukseen ovat siis paikallaan, ja innovaatioiden osalta on syytä välttää ja karsia liiallista voittajien valintaa ja olemassa olevan teollisuuden suosimista.

Toimet työllisyyden ja tuottavuuden eteen ovat tarpeen, ja on hyvä että valtionvarainministeriön asiantuntijat näihin esittävät vauhtia naapurimaihin vertaamalla. Ilman ilmastonmuutoksen ja luontokadon vaatimien toimien huomioimista talouspoliittinen keskustelu on kuitenkin irrallaan todellisuudesta. Talouspolitiikka on aina myös ilmasto- ja luontopolitiikkaa, halusi sitä tai ei.