Suomi tarvitsee väkivaltatyön rakenteet
Tämän näet.
Et sitä, mitä on tapahtunut tämän vanhan kuvan ottamista edeltäneenä yönä. Et sitä, miten luottamus – tai sen muruset jälleen poljettiin voimalla lattiaan. Et sitä, miten väkivaltaan sokaistuu kun se toistuu. Et sitä, miten yöllä rukoilee, että kunhan vain selviäisi aamuun.
Sitä sinä et näe, sillä lähisuhdeväkivalta jää niin kovin usein kodin seinien sisään. Ja siellä se satuttaa, hajottaa sirpaleiksi kerta toisensa jälkeen. Minä tiedän, sillä olen ollut siellä – ja vaikka nuo asiat eivät ole elämässäni enää läsnä, kulkevat ne osana minua varmasti läpi elämän.
Hymy, iloinen someprofiili, ahkeruus töissä tai menestys eivät tarkoita, ettei voisi kokea väkivaltaa. Väkivaltaa – ei tekijästä eikä sen uhrista – voi nähdä ulospäin, vaikka usein näin kuvitellaankin kategorisoimalla väkivalta jonkin tyyppisiin ihmisryhmiin. Todellisuudessa kuka tahansa voi olla uhri tai tekijä. Ja siksi on niin tärkeää, että väkivalta otetaan puheeksi.
Että joku kysyy, ”onko hän väkivaltainen sinua kohtaan”, jos huoli herää.
Että kysyy joskus uudestaan, jos epäilys jää siitä, että toinen ei kertonut nyt kaikkea.
Että tiettyjen palveluiden peruskysymyspatteristoon kuuluvat kokemukset väkivallasta tai sen uhasta.
Että jo lapsille ja nuorille opetetaan, mikä kaikki on väkivaltaa.
Että väkivallalle on yhteiskunnassa nollatoleranssi, eikä väkivallan uhrien kokemuksia vähätellä. Niistä kun on vaikea puhua ja siksi niistä usein vaietaan – jos kertoessa kohtaa epäilyjä tai oma kertomus sivutetaan on varmaa, ettei uhri kerro enää koskaan uudestaan.
Väkivalta hiipii ihmissuhteeseen salakavalasti. Omaa mielenterveyttään alkaa epäilemään, kun kerrasta toiseen tilanteet tuntuvat niin absurdeilta, epätodellisilta. Sitä miettii, olenko minä hullu – ja surullisen usein tekijä vahvistaa tätä kertomalla miten uhri on kuvitellut, liioitellut, tulkinnut tai ymmärtänyt vain tilanteet väärin.
Nyt vietetään naisiin kohdistuvan väkivallan vastaista viikkoa. Suomi tarvitsee väkivallan vastaisen työn rakenteet. Ja niiden edistämiseksi olen tehnyt tällä kaudella töitä – sillä minä tiedän, miltä tuntuu kun väkivalta tai sen uhka on osa omaa elämää.
Olemme työelämä- ja tasa-arvovaliokunnassa ottaneet asian puolesta kantaa. Olemme Vihreissä lisänneet tavoitteen poliittiseen ohjelmaan. Jätin tällä viikolla aikaisemman kirjallisen kysymykseni pohjalta toimenpidealoitteen siitä, että hallituksen tulisi käynnistää selvitystyö väkivallan vastaisten rakenteiden luomiseksi ja säätämiseksi lakiin sekä ryhdyttävä toimiin Marak-toimintamallin valtakunnallisen saavutettavuuden turvaamiseksi. Selvitystyö pitäisi saada käynnistettyä vielä tällä kaudella, jotta lain olisi mahdollista edetä ensi kauden aikana. Olen puhunut ja kirjoittanut asian puolesta, mutta työ on kesken.
Ja näihin rakenteisiin tulee sisällyttää väkivallan tekijöiden kuntoutus. Vain niin voimme varmistaa, että ei tule uusia väkivallan uhreja. Ja usein väkivallan taustalla on syitä, joihin voidaan vaikuttaa ja väkivallan käyttö lopettaa. Usein väkivallan tekijä on itsekin ollut aiemmin väkivallan uhri. Ymmärtäminen ei kuitenkaan ole uhrin tehtävä, mutta yhteiskunnan tulisi nähdä syitä väkivallan takana. En voi liikaa korostaa, että syy väkivaltaan ei koskaan ole uhrin – vaikka tiedän miten helppoa on syyllistää itseään.
Suomi tarvitsee lisää puhetta väkivallasta. Ja siksi jaan palan omaa kokemusta jos se rohkaisi jotakin toista soittamaan apua edes hieman aiemmin, kantamaan tekijän häneen siirtämää häpeää edes vähän vähemmän tai luottamaan tulevaisuuteen edes pienen murusen verran enemmän.
Sillä toivoa on.
Väkivallasta voi päästä eroon.
Älä jää yksin.
Ja kuten eräs poliisi minulle kerran totesi, aina kun tulee sellainen olo, että pitäisikö soittaa hätänumeroon, niin soita. Enemmin liian aikaisin – kuin liian myöhään.
Sofia Virta
Kansanedustaja
Kokenut aikaisemmin elämässään väkivaltaa
Hae apua:
112
RIKOSUHRIPÄIVYSTYS 116 006 (ma-pe 9-20)
Raiskauskriisikeskus Tukinainen
Seri-tukikeskukset seksuaaliväkivallan uhreille (THL)
Vihreät - De Gröna