Suomen talous kaipaa vihreää tuottavuutta

Suomi voi pärjätä vain satsaamalla työn tuottavuuteen ja luonnonvarojen arvokkaampaan ja kestävämpään hyödyntämiseen.

Ilmasto lämpenee, luonto köyhtyy ja monet luonnonvarat hupenevat. Taloutemme kolistelee planeetan kantokyvyn rajoja vasten jo erittäin vaarallisesti ja osin ylikin. Samaan aikaan Suomen talouden näkymiä synkentää velkataakka, jonka selättämistä vaikeuttaa se, että työtä tekevän väestön määrä ei kasva vaan uhkaa pienentyä.

Johtopäätös on selvä. Meidän on satsattava tuottavuuteen sekä työn että luonnonvarojen osalta. On välttämätöntä saada tehdystä työstä keskimäärin enemmän arvonlisää ja hyödynnettävä luonnovaroja arvokkaammin, jotta niitä voidaan kuluttaa vähemmän ja luontoa ja ilmastoa kuormittaa hellemmin. 

Suomella on molemmilla saroilla paljon kirittävää. Olemme jääneet työn tuottavuudessa selkeästi jälkeen verrokkimaista, kuten Ruotsista. Vuoden 2008 negatiivinen tuottavuusshokki jätti Suomen takamatkalle, jota emme ole saaneet kirittyä. Erityisen kehnossa jamassa on yksityisten palveluiden tuottavuus. 

Myös luonnonvarojen, maa-ala mukaanlukien, osalta tuottavuutemme kaipaa skarppaamista. Suomi erottuu EU-maista aivan omassa luokassaan siinä, kuinka paljon käytämme raaka-aineita henkeä kohden – siis huonoon suuntaan. On toki niin, että Suomi on harvaan asuttu maa, jossa on merkittävästi raskasta teollisuutta ja erityisesti raaka-ainesyöppöä puunjalostusta. Silti on aika hurjaa, että naapurissa Ruotsin talous pärjää meihin nähden mainiosti 37 % pienemmällä materiaalisella kulutuksella henkeä kohden.

Meidän on välttämätöntä käyttää luonnonvarojamme säästäväisemmin ja arvokkaammin. Esimerkiksi metsäteollisuuden jalostusaste on saatava reippaseen nousuun ja vihreän siirtymän edellyttämästä vety- ja kaivannaistuotannosta täytyy saada arvonlisää tänne ja välttää banaanivaltion asema. Panostukset kiertotalouteen ovat todella tarpeen ja hyödyksi.

Suomen talous tarvitseekin vihreän tuottavuuden ohjelman, jossa elinkeinopolitiikan määrätietoisena tavoitteena tulisi olla työn tuottavuuden ja resurssitehokkuuden parantaminen pohjoismaiseen kärkeen. 

Tällaista tuottavuutta ei voi tietenkään lailla säätää tai määrätä, vaan se vaatii laaja-alaista keinovalikoimaa. TKI-investoinnit ovat keskeisessä asemassa. Nostosta neljään prosenttiin on linjattu, mutta on tärkeää että julkisia TKI-investointeja ohjaa laatu, jotta Suomeen syntyy uutta maailmanlaajuisesti merkittävää ja vetovoimaista osaamista. Uuden kehittäminen ja käyttöönotto ei onnistu ilman osaavia tekijöitä, mikä korostaa koulutuspanostusten ja sujuvan työhön johtavan maahanmuuton tarvetta. 

Reilu kilpailu markkinoilla edistää tuottavuutta, ja sen esteitä on purettava. Investoinnit tulee tehdä mahdollisimman sujuviksi – hyvä ympäristösääntely on tiukkaa, mutta ennakoitavaa ja sujuvaa. 

Elinkeinorakenteen muutosta jarruttavat verovinoumat ja tuet tulisi poistaa, ja tehottomat yritystuet tietysti muutenkin, erityisesti ympäristölle haitalliset. Verotusta kannattaa sen sijaan hyödyntää resurssitehokkuuden kannustimena muun muassa maa-aineksen käytön, puun teollisen polton ja jätteen tuottamisen verotuksella ja maankäytön muutosmaksulla. Mitä laajemmin tällaiseen ekologiseen verouudistukseen riittää rohkeutta, sitä enemmän voidaan periaatteessa työn verotusta keventää.

Uuden hallituksen ohjelmassa on sinänsä useita hyviä vihreää tuottavuutta edistäviä kirjauksia. Kokonaisuudessaan linja on kuitenkin epäjohdonmukainen, ja rivien välistä maistuu vanhakantainen muutosta vastaan haraava, säilyttävä pro business -ajattelu. Sitä me vihreissä aiomme haastaa ja lyödä pöytään parempia vaihtoehtoja.