Saara Hyrkön puhe puoluevaltuustolle

Ylihuomenna tulee kolme vuotta siitä, kun Venäjä aloitti laajamittaisen ja laittoman hyökkäyssodan Ukrainassa.

Ukraina on puolustautunut sitkeästi – sitkeämmin kuin kukaan osasi odottaa, kaikkein vähiten Venäjä.

Suomi ja suomalaiset ovat ottaneet ukrainalaisten asian omakseen.

Meidänkin muskarin pihalla liehuu Ukrainan lippu ja esikoinen kysyy usein, että äiti onko siellä Ukrainassa kohta jo asiat paremmin.

Toivottavasti, on ollut mun vakiovastaukseni.

Viisivuotiaalle en sitä kerro, mutta teille voin myöntää, että optimismini on ottanut vähän osumaa viime aikoina.

Syykin on selvä.

Yhdysvalloissa homma on lähtenyt lievästi sanottuna lapasesta.

Suomesta katsottuna Yhdysvaltain nopea luisu pitkäaikaisesta kumppanista ja tuoreesta liittolaisesta arvaamattomaksi ja Venäjän propagandaa toistavaksi sekamelskaksi on surullista ja vaarallista.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa puheilla on tekojen veroinen vaikutus.

Kun Yhdysvaltain presidentti ehdottaa Gazan etnistä puhdistusta kiinteistökehityksen tieltä, se hyvin konkreettisesti vähentää Israelin (muutenkin vähäistä!) painetta pitää kiinni hauraan aselevon ehdoista tai hillitä sortotoimia Länsirannalla.

Kun Yhdysvaltain ulkoministeri myöntyy Ukrainan puolesta alueluovutuksiin ja tukkii Ukrainan Nato-polun jo ennen kuin neuvottelupöytää on varsinaisesti katettu, Putin hykertelee hyvinkin tyytyväisenä ja Ukrainan mahdollisuudet oikeudenmukaiseen rauhaan karkaavat kauemmas.

Kun Yhdysvaltain varapresidentti keskittyy tärkeässä Nato-kokouksessa haukkumaan Eurooppaa, lietsomaan kulttuurisotia ja tukemaan Saksan äärioikeistoa vain hetkeä ennen vaalipäivää, on harvinaisen selvää, että tavoitteena on jakaa Eurooppaa entisestään.

Hyvät ystävät,

Sanotaan, että EU on aina kehittynyt kriisien kautta. Siitä näkökulmasta katsottuna nyt on kai käsillä maailmanluokan mahdollisuus.

Emme me voi antaa Yhdysvaltojen tai Venäjän tai kenenkään muunkaan määritellä Euroopan tulevaisuutta. Se on tehtävä itse.

No mitä se tarkoittaa?

Ensinnäkin: Ukraina tarvitsee vankkumattoman tukemme.

Lepsuilu Venäjän suuntaan on kuin avoin kutsu seuraaviin valloitusretkiin.

Vankkumaton tuki ei tarkoita kauniita sanoja, vaan merkittävästi nykyistä kireämpiä pakotteita, ennennäkemätöntä materiaalista ja aseellista apua, polkua EU-jäsenyyteen ja kattavia turvatakuita — siis kaikkea, mitä oikeudenmukaisen rauhan saavuttaminen edellyttää.

Toiseksi: Euroopan on seistävä omilla jaloillaan.

Puolustuksen vahvistamisesta puhutaankin nyt paljon, mutta se ei yksin riitä.

On tullut aika tiivistää yhteistyötä. Tarvittaessa se voidaan tehdä pienemmälläkin porukalla niin, että yksittäiset unkarilaiset jarrumiehet eivät pääse sitä kampittamaan.

Voi olla, että on aika ottaa askelia liittovaltiota kohti, jotta EU pystyy uskottavasti ottamaan paikkansa maailmanpolitiikan suurvaltojen keskuudesta.

Kolmanneksi: Euroopan on ymmärrettävä, että meitä rikotaan myös sisältä päin.

Laitaoikeiston kanssa lirkuttelun on loputtava ja tästä on vastuu erityisesti maltillisella oikeistolla – jos sitä voi maltilliseksi enää kaikkialla kutsua.

Neljänneksi on tunnustettava taloudelliset realiteetit.

Nyt tarvittavilla toimilla on mittavia taloudellisia seurauksia. Siksi on rehellistä myöntää, että EU:n tiukkoja taloussääntöjä, joilla Suomenkin leikkauspolitiikkaa usein perustellaan, ei kertakaikkiaan ole rakennettu tällaisia kriisiaikoja varten.

Eikä EU:n yhteisvelkaa missään nimessä voida sulkea pois keinovalikoimasta, kun etsitään tapoja rahoittaa Ukrainan tukea ja vahvistaa Euroopan turvallisuutta.

Terveisiä vaan valtiovarainministeri Purralle.

Hyvät ystävät,

On mulla viesti myös pääministerille.

Jos Suomi jotain voi tästä tilanteesta oppia, niin se on vaalimaan kriisinkestävyyttä, sivistystä ja oikeusvaltiota.

Suomalaiset ovat kyllä hyviä pitämään pään kylmänä, mutta sitä ei voi pitää itsestäänselvyytenä. Yksi olennainen osa kriisinkestävyyttä on kokemus samassa veneessä olemisesta.

Sitä venettä Orpon konservatiivihallitus keikuttaa oikein urakalla. Ei auta äyskäröidä nuorten terapiatakuulla, jos samaan aikaan poraa reikiä lapsiperheköyhyydellä, asunnottomuudella ja vastuuttomalla päihdepolitiikalla.

Tämän päivän turvallisuusuhkia ei ole vain aseet ja katkeilevat kaapelit, vaan myös valetieto, vääristely ja vastakkainasettelu. Niitä vastaan voidaan suojautua sivistyksellä.

Siksikään me emme hyväksy leikkauksia koulutuksesta tai kulttuurista eikä myöskään sitä jatkuvaa Yleisradion parjausta, mitä hallituspuolueidenkin riveistä kuuluu.

Viime aikojen käänteiden myötä on käynyt harvinaisen selväksi, että oikeusvaltiota voi murentaa aivan laillisin keinoin, jos riittävän moni on valmis katsomaan sitä läpi sormien.

Että voi tulla tilanne, jossa vuosikymmenien ajan noudatetut kirjoittamattomat säännöt ja herrasmiessopimukset eivät enää päde.

Suomikaan ei ole automaattisesti suojassa tältä kehitykseltä. Myös meillä tärkeät asiat on kirjattava lakiin.

Hyvät ystävät.

Lopuksi vielä pieni muistutus meille tuskastuneille maailmanparantajille.

Eri puolilla maailmaa lukemattomat ihmiset tekevät töitä maailmanpolitiikan solmujen aukaisemiseksi tai vaikkapa julkisessa keskustelussa jalkoihin jääneiden mutta aivan entiseen malliin etenevien ympäristökriisien pysäyttämiseksi.

Se työ jää helposti huomiotta, kun valokeilaa riittää vain lurjuksien metkuille.

Sitä työtä hyvän puolesta voi meistä jokainen omalta osaltaan tehdä. Toiminta on parasta lääkettä maailmantuskaan.

Ja meille hyvät ystävät, sillä toiminnalla on tänä keväänä selkeä suunta ja kohde. Me kanavoimme kaiken huolen, suuttumuksen, turhautumisen ja innostuksenkin vaalikentille.

Sillä näissä kevään vaaleissa voidaan kääntää – ja käännetäänkin – Suomen suunta kohti parempaa.