PUHE VIHREÄSSÄ VAPUSSA

Hyvät ystävät. Kun ajelin tänään Kotkaa kohti, mielessäni kävi vahva déjà-vu –välähdys. Tiedettähän sen vahvan tunteen: tämän hetken olen nähnyt tai elänyt aikaisemminkin. Tällä kertaa se ei johtunut siitä, että olin täällä Sapokassa myös vuosi sitten.

Vaan hieman kaukaisemmasta hetkestä: 1980-luvun alkuvuosista, jolloin nuorena Suomi-lehden toimittajana ajelin Kotkaa kohden rättisitikalla (huom! ei kuplalla) haastattelemaan Ensio Huuhkaa, joka oli avannut kotkassa Ekopuodin.

Vihreä vallankumous tuntui etenevän vauhdikkain askelin. En edes uskalla laskea, kuinka monta vuotta tuosta kohtaamisesta on. Näin vappuna voidaan hyvin nostaa lakkia kaikille niille, jotka ovat olleet ympäristöajattelun edelläkävijöitä Suomessa. Kuten Ensio Huuhkalle.

Mennään ajassa vielä enemmän taaksepäin.

Kotka 100 vuotta sitten. Punaiset ovat hävinneet Lahdessa ja Kouvolassa. Antautuminen alkaa Inkeroisissa, sitten Haminassa ja Kotkassa. Kotkan työväentalolta naiskaartilaiset ampuvat vielä viimeiset laukaukset kaupunkiin marssiviin suojeluskuntalaisiin. Antautumista seuraavan viikon aikana loppuselvittely on ankara: lähes 300 punakaartilaista marssitetaan teloitusryhmän eteen Kymenlaaksossa. Lahden Hennalassa ja muilla leireillä nälkä ja taudit jatkavat tuhoa.

Viime vuonna juhlimme Suomen 100-vuotisjuhlaa. Minusta kuitenkin tuntuu, että vuosi 2018 ja sadan vuoden takaiset muistot vuodelta 1918 ovat kouraisseet meitä suomalaisia jo nyt syvemmältä. Moni on kaivanut esiin sukunsa historiaa, usein puhumatonta sellaista. Vanhat asiakirjat ovat tulleet julkisiksi. Näin on omankin sukuni kohdalla, jossa kansalaissota oli myös veljessota.

Puhutaan vuodesta, jolloin niin monet unelmat kokivat haaksirikon. Oli myös tapahtunut jotakin, jolle ei ollut edes sanoja. Näin kävi myös runoilija Eino Leinolle, jolla muuten eivät yleensä sanat loppuneet. Vuoden 1918 tapahtumat olivat hänelle syvä henkinen järkytys, josta hän ei koskaan toipunut.

Vuoden 1918 myytti hautautui uudemman historian alle. 1930-luku, talvisota, jatkosota. Yhtenäinen kansa. Vasta kirjailija Väinö Linna romaanitrilogiassaan ”Täällä Pohjantähden alla” 1950-luvun lopussa ja 1960-luvun alussa avasi tuota myyttiä. Hänkin kuvasi enemmän hämäläisen maaseudun ja torpparien perspektiivistä.

Emme ehkä vieläkään ole lukeneet kattavaa kuvausta siitä, miten vallankumoukselliset aatteet levisivät ennen kaikkea kaupunkien teollisuustyöläisten keskuudessa, ja miten ne johtivat aseelliseen toimintaan. Tämä suuri tarina on vieläkin kirjoittamatta.

Siksi on hyvä, että vielä 100 vuotta myöhemmin avaamme historiaa, käymme läpi perheidemme tunteita ja kokemuksia. Vain kansa joka pystyy käsittelemään historiaansa, uskaltaa katsoa tulevaisuuteen.

Yhteistä 100 vuoden takaiselle Suomelle ja nykypäiville on murrosaika. Tuotantotavat, talous, maailmankauppa, suurvaltojen asemat ovat taas liikkeessä. Uusiin ongelmiin yritetään myös vanhoja ratkaisuja: protektionismi, rajojen sulkeminen, on taas muodissa.

Poliittisen retoriikan taitoja ylistetään ohitse tosiasioiden. Tylsien tosiseikkojen ei anneta tappaa hyvää tarinaa. Ollaan valeuutisten, kansankiihotuksen, vihapuheen, epäluulojen lietsonnan maailmassa. Tämäkin muistuttaa meitä sadan vuoden takaisesta Suomesta ja maailmasta.

Kun kahdessa suurvallassa, Yhdysvalloissa ja Venäjällä, poliittinen keskustelu muuttuu yhä yksinkertaisemmaksi ja sitä kautta kauemmas todellisuudesta – todellisuushan on monimutkainen – on syytä huolestua. Maailmaa ei voi johtaa vain yksinkertaisuuksilla.

Maailman myllertäessäkin meillä suomalaisilla on mahdollisuus sekä vaikuttaa omaan kohtaloomme, että maailman asioihin. Kun senaattori Bernie Sanders twiittaa suomalaisesta hyvinvointimallista, on meidän syytä olla tyytyväisiä. Rapakon takaa on parin viime vuoden aikana nähty paljon kehnompiakin twiittejä.

Hyvinvointimallia pitää myös kehittää. Tiedämme, että työn murros, pätkätyöt, silpputyöt, tarve kouluttautua ja tehdä erilaisia töitä elämänsä aikana, on muuttanut paljon myös työelämää. Perinteinen sosiaaliturva ei enää vastaa tätä murrosta.

Siksi odotukset myös sote-uudistusta kohtaan ovat olleet suuria. Eduskunnassa nyt meneillään oleva farssi sote-uudistuksen ympärillä on ikävää katsottavaa.

Jo viime kesästä asti, perussuomalaisten jakaantuessa ja uuden sinisen ryhmän muodostuessa ilman uusia hallitusneuvotteluja tai hallitusohjelman tarkistusta, on politiikassa eletty jonkinlaista vaalinalusaikaa. Kahden vuoden vaalinalusaika politiikassa on liian pitkä.

Jälkiviisauden kirkkaassa valossa voi nyt entistä lujemmin sanoa, että kesällä 2017 olisi tullut käydä uudet, sisällölliset hallitusneuvottelut, ja varmasti olisi ollut hallituksen sisällä myös paikallaan jakaa ministerien tehtävät parlamentaaristen voimasuhteiden mukaisesti.

Meitä oppositiossa olisi erityisesti kiinnostanut, mitkä olivat ne sinisten ja perussuomalaisten linjaerot, jotka hallitustyössä sitten olisivat tai ovat näkyneet.

Toinenkin oppi on tämän hallituksen kaudesta otettava. Strateginen hallitusohjelma epäilytti jo aluksi ylimalkaisuudellaan. Se vaikutti siltä, että hallitusneuvotteluissa ei ole kyllin tarkasti haluttu ja jaksettu paneutua niihin asioihin, joista on hallituspuolueiden välillä ristivetoa. Yksityiskohtaisen hallitusohjelman tekeminen vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä, mutta säästää monilta murheilta myöhemmin.

Osa nyt istuvan hallituksen heikkoutta on tarkan hallitusohjelman puuttuminen, mahdollisine lisäpöytäkirjoineen. Kun vihreät ensimmäisen kerran olivat hallitusvastuussa Lipposen ensimmäisen hallituksen aikana 1995-1999, osa viiden puolueen hallituksen yhteistyön salaisuutta oli erittäin yksityiskohtainen hallitusohjelma ja pääministerin loputon viitseliäisyys kuunnella ja sovittaa yhteen hallituspuolueiden näkemyksiä.

Tästä voisi tänäkin päivänä ottaa oppia. Seuraavissa hallitusneuvotteluissa kannattaa palata yksityiskohtaisempiin ja tarkempiin hallitusohjelmiin.

Elämme sotien, pakolaisuuden ja inhimillisen kärsimyksen maailmassa. Viime vuosina tämä on vain korostunut. Humanitaarista apua annetaan nyt maailmassa enemmän kuin koskaan, mutta myös kriisien mittaluokka on kasvamistaan kasvanut. Eurooppaankin ulottunut pakolaisaalto on muistutuksena tästä. Silti pakolaisten ylivoimainen enemmistö on edelleen lähellä kriisialuetta, joskus jopa kriisien keskellä. Siviiliuhrien määrä kriiseissä on viime vuosina kasvanut.

Meille tällaisessa maailmassa eläminen tuo kahdenlaisen vastuun. Ensiksi vastuu kaukaisestakin lähimmäisestä: ihmisinä meidän on tehtävä se mitä voimme kärsimysten lievittämiseksi ja hädänalaisten auttamiseksi. Suomi voi tehdä enemmän. Meidän ei tarvitse käännyttää lapsia ja nuoria takaisin sota-alueille, ja voimme lisätä humanitaarista apua ja kehitysyhteistyötä. Nykyinen kehitysyhteistyömäärärahojen leikkaus on meille häpeäpilkku.

Voimme tehdä enemmän myös rauhanrakennuksen saralla. Suomi voi auttaa maailman kriiseissä niin rauhanturvan, siviilikriisinhallinnan kuin rauhanneuvottelujenkin osalta. Meillä on hyvä maine, ja voimme tarvittaessa toimia nopeasti.

Onneksi on myös viime päivinä saatu nähdä maailmalla myös myönteistä kehitystä: Koreoiden johtajien tapaaminen ja mahdollinen ratkaisu Koreoiden sodan päättämiseksi tänä vuonna luovat toivoa siihen, että myös rauhankysymykset etenevät kriisien maailmassa.

Suomikin voi tehdä vielä enemmän rauhanprosessien tukemiseksi.

Palaan vielä vuoden 1918 teemoihin. Rauhaa ja sopua ei kykene rakentamaan valtio tai yhteiskunta, se lähtee kansalaisista. Rauha lähtee ajattelusta – katsomme tilannetta uudessa valossa, olemme valmiita antamaan anteeksi, olemme valmiita tunnistamaan ja tunnustamaan myös omia vihreitämme.

Kuuntelin tänne tullessani Veikko Lavin vanhaa balladia Willy Heintzista – eli Wilhelm Hussmannista – Kyminlinnassa vuonna 1918 kaatuneesta, Kotkan vanhalle hautausmaalle pääportin lähelle haudatusta saksalaisesta sotilaasta. Kaatuessaan hän oli 23 vuoden ikäinen.

Veikko Lavi kertoi, että hautausmaalla liikkuessaan hän oli usein katsonut hautaa, joka oli hoitamaton ja jonka päällä oli roskia. Mahtaakohan kukaan kaivata tätä kaveria? Keisari on päättänyt, mutta tämä kaveri maksanut keisarin päätöksestä korkeimman hinnan.

Veikko Lavi päättää pasifistisen laulunsa:

”Silloin loppuu maailmassa murhat, silloin kaikki kansat kättä lyö, kun lopetetaan vihat, käskyt turhat. Näin varmaan toivoi Willy Heinz.”