Alussa oli metsä. Ja maa, joka eli metsästä. Oikeastaan – eli metsässä. Maa, joka oli metsä.

Te ette ehkä usko tätä, mutta kun Kirkkoportin mäessä painaa korvansa kiinni hiekkatien pintaan, kuulee, ovatko lehmät kilometrin päässä jo tulleet metsälaitumelta tielle. Meidän pikkupoikien kesähommiin kuului olla lehmiä vastassa oikeassa kohdassa pieni oksanriuku kädessä, ja ohjata karjalauma sitten toiselle metsäpolulle, lypsyhakaa kohti.

Tänään, itsenäisyyspäivänä, kävelen sen polun uudestaan. Lehmät ja vasikat kirmaavat mukanani kuin Miina Äkkijyrkän maalauksessa. Siinä, tutun metsän keskellä, olen osa Akseli Gallén-Kallelan tai Pekka Halosen maalausta, Jean Sibeliuksen sävellystä tai Aleksis Kiven tarinaa. Taide tulee metsästä.

Metsä on pelastanut meidät niin monta kertaa. Se auttoi metsästäjä-keräilijöitä asettumaan pohjoisiin, karuihin olosuhteisiin. Se auttoi kasken kaatajia aloittamaan viljelyksen. Isovihan aikana sinne tehtiin piilopirtit. Tervaa poltettiin ja vietiin maailmalle. Nälkään syötiin pettuleipää. Sitten tulivat halonhakkaajat, sahurit ja sellunkeittäjät. Sota-ajan mottitalkoot, sodan jälkeiset työllisyystyöt, sotakorvaukset ja avohakkuut. Jälleenrakennus. Teollisuuden nousu. Ei olisi onnistunut ilman metsää.

Ja nyt se sama metsä tekee meille vielä yhden, taas uuden palveluksen. Keskilämpötila maapallolla nousee, kun olemme valjastaneet fossiiliset polttoaineet käyttöömme. Tulee kuuma. Liian kuuma. Tarvitaan hiilinieluja. Metsä ja maaperä ovat nielujamme. On annettava metsän kasvaa. Puurakennuksina tai huonekaluina hiilivarastot säilyvät. Ehkä puu palauttaa myös vaateteollisuuden Suomeen? On kestävän metsätalouden aika.

—

Tämän pirtin penkeillä on istuttu yli 150 vuotta. Juuri kun tämä talo oli pystyssä, Suomeen iskivät nälkävuodet – kahdeksan prosenttia suomalaisista menehtyi. Kerjäläisten armeija kulki savista tietä pohjoisesta etelää kohden, ravintoa ja yösijaa etsien. Moni jäi sille tielle.

Kansalaissodan aikaan keväällä 1918 tämän pirtin lasiruutujen läpi katsottiin palavan Tampereen liekkien kajoa. Monet isät, punaiset ja valkoiset, jäivät palaamatta koteihin.

1980-luvulla istuin tässä pirtissä ja kuuntelin radiota. Ydinaseet olivat leviämässä ja niillä uhkailtiin. Ajattelin, että juuri tässä haluaisin istua, vanhan hirsitalon penkillä, kun kunnianarvoisa maapallomme räjähtää pieniksi pirstaleiksi.

Mutta maailmanloppu lykkääntyi. Ainakin hetkeksi.

—

Tänään on hyvä päivä kysyä, mitä isänmaallisuus tarkoittaa? Isänmaallisuus on minulle sitä, että monien haasteiden maailmassa etsimme ratkaisuja, joilla myös Suomi-nimisessä paikassa, Maa-nimisellä planeetalla, pohjoisen havumetsävyöhykkeen siimeksessä, Golf-virran lempeästi lämmittäessä voi ihmiselämä jatkua ja kukoistaa.

Sata vuotta on elämä kukoistanut fossiilisten polttoaineiden turvin. Nyt on loppulasku kirjoitettu ja lyöty pöytään maksettavaksi. Jos tästä pakopelistä on reittiä ulos, se on hyvin kapea: viimeinen myyntipäivä fossiilisille, siirtyminen uusiutuviin energialähteisiin. Puhdasta teknologiaa ja metsä nieluna. Kaupunkien ja maaseudun saumaton yhteispeli. Ekologinen rakennemuutos, jossa kaikkia tarvitaan.

Monet kysyvät, miksi juuri me, miksi eivät muut? Miksi Suomi, miksi eivät muut maat ennen meitä? Tai entä jos olemme aivan hissuksiin, tupruttelemme täällä vaivihkaa, muilta piilossa. Ei kai kukaan sitä edes huomaa?

Tekeminen ja vastuun kantaminen on kallista. Mutta tekemättömyyden hintalappu on vielä suurempi.

Ja aina on hyvä kysyä myös toisinpäin: Jos emme me, niin kuka? Jos ei nyt, niin koska?

—

Itsenäisyys on joskus päätösten tekemistä sivulle vilkuilematta. Että tekee sen, mikä on välttämätöntä, oikeaa ja tulevaisuuden kannalta parasta. Juuri sellaisia ratkaisuja Suomen puolesta ovat tehneet menneet sukupolvet vaikeissa paikoissa. He eivät ole jääneet miettimään, että toimet ovat olleet vaivalloisia, kalliita, ikäviäkin. Kuormaa on kannettu myös tulevien sukupolvien edestä. Siksi me olemme heille kiitollisia.

Itsenäiset ratkaisut, lippu, kynttilät ikkunalla kuuluvat yhteen.

Hyvää itsenäisyyspäivää.

[[{”fid”:”7873″,”view_mode”:”img_8_6″,”fields”:{”format”:”img_8_6″,”alignment”:”left”,”field_file_image_alt_text[und][0][value]”:”Puhe isänmaalle”,”field_file_image_title_text[und][0][value]”:false},”type”:”media”,”field_deltas”:{”1”:{”format”:”img_8_6″,”alignment”:”left”,”field_file_image_alt_text[und][0][value]”:”Puhe isänmaalle”,”field_file_image_title_text[und][0][value]”:false}},”link_text”:null,”attributes”:{”alt”:”Puhe isänmaalle”,”class”:”media-element file-img-8-6 media-wysiwyg-align-left”,”data-delta”:”1″}}]]

TAL TILL FOSTERLANDET

I början var det skog. Och ett land som levde av skogen. I själva verket – som levde i skogen. Ett land som var skog.

Ni kanske inte tror det, men när man uppe vid Kyrkobacken trycker sitt öra fast mot grusvägen så hör man ifall korna redan har kommit tillbaka till vägen från sitt skogsbete. Som småpojkar var vår sommaruppgift att möta korna vid rätt plats och med en kvist i handen styra boskapsflocken till den andra stigen, mot mjölkhagen.

Nu går jag längs den stigen igen. Kossor och kalvar springer med mig som på en målning av Miina Äkkijyrkkä. Där, inne i en välbekant skog, är jag en del av en tavla målad av Akseli Gallén-Kallela eller Pekka Halonen, ett stycke av Jean Sibelius musik eller Aleksis Kivis berättelse. Konsten kommer ur skogen.

Många gånger har vi blivit räddade av skogen. Skogen hjälpte jägar-samlare att slå sig ner i nordliga, karga förhållanden. Den hjälpte svedjebrukarna att börja odla. Under Stora ofreden byggde man sina rökstugor inne i skogen. Man kokade tjära som fraktades utomlands. Man bakade barkbröd för att stilla sin hunger. Sen kom timmermännen, sågarna och cellulosakokarna.  Krigstidens vedtalkon, efterkrigstidens hårda arbete, krigsskadestånden och kalhyggena. Återuppbyggnaden. Industrins tillväxt. De skulle inte ha lyckats utan skogen.

Och nu ger oss den här samma skogen ännu en tjänst. Medeltemperaturen på jordklotet stiger efter att vi lärt oss utnyttja fossila bränslen. Det blir hett. För hett. Vi behöver kolsänkor. Skogen och marken är våra kolsänkor. Vi behöver låta skogen växa. Kollagret förvaras i hus och möbler gjord av trä. Kanske träet också ger oss tillbaka klädindustrin till Finland? Det är dags för det hållbara skogsbruket.

—

På bänkarna i det här pörtet har vi nu suttit i över 150 år. Just då huset restes, slog hungeråren till i Finland – åtta procent av finländarna dog. En armé av tiggare gick längs leriga vägar från norr mot söder, sökande efter mat och husrum. Många förlorades på den vägen.

Under inbördeskriget på våren 1918 såg man genom pörtets fönsterrutor skenet av Tammerfors som stod i lågor. Många fäder, röda och vita, återvände aldrig hem igen.

På 1980-talet satt jag i det här pörtet och lyssnade på radion. Kärnvapen spreds, kärnkriget hotade oss alla. Jag tänkte, att här, på den bänken i stockhuset, ville jag sitta då vårt värdiga jordklot sprängs till små skärvor.

Men världens undergång blev uppskjuten. Åtminstone för en stund.

—

Idag är en bra dag att fråga sig vad patriotism betyder. Patriotism för mig är att vi i en värld med många utmaningar söker lösningar. Lösningar som gör att en plats som heter Finland, på en planet som heter Jorden, i randen av det norra barrskogsbältet och Golf-strömmens varma vindar, kan fortsätta vara ett gott hem för människoliv.

I hundra år har livet blomstrat med fossila bränslen som grund. Nu är notan skriven och placerad på bordet framför oss för betalning. Om det alls finns en utväg så är den mycket trång: ett sista försäljningsdatum till fossila och en övergång till förnybara energikällor. Ren teknologi och skogen som sänka. Ett samspel mellan städer och landsbygd. En ekologisk strukturomställning där alla behövs.

Många frågar varför just vi, varför inte dom andra? Varför Finland, varför inte de andra länderna före oss? Eller tänk om vi är riktigt tysta om saken, fortsätter att bolma på i smyg, i gömman för andra. Inte skulle väl någon ens märka?

Att agera och att bära ansvar är dyrt. Men prislappen för att inte agera är ännu större.

Och det är alltid skäl att ställa frågan omvänt: Om inte vi, så vem? Om inte nu, så när?

—

Självständighet är ibland att fatta beslut utan att vända blicken åt sidorna. Att göra det som är oundvikligt, rätt och bäst för framtiden. Just sådana beslut för Finlands bästa har tidigare generationer gjort i svåra situationer. De har inte fastnat och tänkt att åtgärderna varit för jobbiga, dyra eller tunga. Bördan har burits också för kommande generationers bästa. Därför är vi tacksamma gentemot dem.

Självständiga beslut, flaggan och ljusen på fönsterbrädet hör ihop.

God självständighet.