Petopolitiikkaan pitää löytää kestävät ratkaisut yhdessä

Suomalaisten suurpetojen kannan säilyttäminen elinvoimaisella tasolla on mitä olennaisinta. Pedot kuuluvat Suomen luontoon ja ovat osa meidän hienoa luontoa. Pedot myös säätelevät riistakantoja luontaisesti.

Eduskunnan käsittelyssä on lakialoite, jossa ehdotetaan petokantojen kestävän kannan minimikokojen määrittelyä lainsäädäntöön. Ideana, että sen ylittävä määrä petoja olisi sitten kannanhoidollisesti metsästettävissä.

Tämä idea on kopioitu Ruotsista, jossa vastaavanlainen systeemi on lakialoitteen mukaan käytössä. Toki Ruotsista on myös kuultua, että petokantojen lakiin määritelty minimitaso ei todennäköisesti kuitenkaan täytä suotuisan suojelun tasoa. Tämä on juuri lakiin kirjattavan lukumäärän haaste: tilanne voi muuttua ja tietoa tulee lisää.

On kuitenkin päivänselvää, että petopolitiikkaan pitäisi löytää kestävät ratkaisut. Luottamusta ei tällä hetkellä tunnu olevan riittävästi. Meidän poliitikkojen tulisi pyrkiä rakentamaan sitä eri osapuolien välille, eikä toimia yksinuottisesti vain yhden näkökulman äänitorvina.

Itse suhtaudun metsästykseen positiivisesti. Se on hyvä harrastus, jossa luonto tulee tutuksi ja rakkaaksi. Metsästys on myös välttämätöntä riistakantojen pitämiseksi kohtuullisella tasolla ja esimerkiksi hirvi- tai kaurisvahinkojen välttämiseksi. Ruokavalioasioista voi kiistellä loputtomiin, mutta itse näen riistan kasvatettua lihaa eettisempänä vaihtoehtona. On myös tärkeää, että metsästäjät tekevät vapaaehtoistyönä viranomaisen hyödyntämää suurriistavirka-apua (SRVA).

Kainuulaisena ymmärrän myös varsin hyvin monen maaseudulla asuvan näkemyksen siitä, että petopolitiikka on todella kireää ja että poikkeuslupia esimerkiksi ”häirikkösusien” tappamiseen ei tahdo millään saada. Näiden yksittäisten pihaan toistuvasti ja häiritsevästi tulevien petoja tai omaisuutta (esimerkiksi lampaita) uhkaavien petojen tappamista pitäisikin helpottaa. Ruotsissa on tähän aika yksinkertainen malli, jota olisi syytä pohtia Suomeenkin.

Toki pedot herättävät myös pelkoa ja huolta. Tuleeko se rakas metsästyskoira tänä päivänä takaisin kotiin? Tai ovatko laiduntavat lampaat turvassa? Pelko ja huoli on täysin ymmärrettävää, ja vahinkojen välttämiseksi pitäisikin etsiä keinoja esimerkiksi petoaitojen tai suojaliivien avulla. Joskus pelko näyttää kääntyvän vihaksi.

Onkin todella surullista kohdata silmitöntä petovihaa, jossa näille eläimille ei olisi mitään sijaa. Pahimmillaan petoviha konkretisoituu salametsästykseksi. Tällä hetkellä poliisilla on tutkinnassa ennätyksellisen iso ja systemaattinen salametsästysvyyhti Pohjois-Savon ja Kainuun alueella. Hyvä, että on tutkinnassa. Salametsästys rapauttaa luottamusta metsästykseen laajemminkin ja leimaa aivan turhaan metsästäjien lainkuuliaisen ja luontoa kunnioittavan enemmistön.

Petopolitiikkaan liittyen pitäisi löytää kestävät ratkaisut. Se onnistuu vain yhdessä, eri näkökulmat yhteensovittaen. Ja lopulta tällainen yhteinen ratkaisu on niin maaseudun asukkaiden, metsästäjien kuin petojenkin etu.