Perhe- ja lähisuhdeväkivalta on Suomen häpeätahra

Perhe- ja lähisuhdeväkivalta on yksi suomalaisen yhteiskunnan vahingollisimpia häpeätahroja. Sen lisäksi että se horjuttaa ihmisten perusturvallisuutta, se on ihmisoikeusrikos, josta Suomi on saanut useita huomautuksia.

Tilastot eivät kaunistele asiaa: THL:n mukaan aikuisista lähisuhdeväkivallan uhreista 77 prosenttia on naisia ja suurin osa lähisuhdeväkivallasta yleensä nykyisen tai entisen miespuolisen kumppanin tekemää. Suomi on myös naisille EU:n toiseksi väkivaltaisin maa.

Rikosuhripäivystyksen mukaan väkivaltaa koetaan edelleen useimmiten kotona, jossa jokaisen tulisi kokea olevansa turvassa ja hyväksytty. Piilossa harjoitettu väkivalta jättää varjoonsa puheet siitä, että tasa-arvo olisi Suomessa valmis.

Olemme hallituksessa päättäneet naisiin kohdistuvan väkivallan torjuntaohjelmasta vuosille 2020-2023. Ohjelman laatimistyöhön osallistui lukuisia järjestöjä, tutkimuslaitoksia ja viranomaisia, jotka antoivat uusia näkökulmia väkivallan ennaltaehkäisyyn. Jatkossa osaamme entistä paremmin torjua väkivaltaa niin kodeissa, kaduilla kuin netissäkin.

Ennaltaehkäiseviä askelia voidaan ottaa jo varhaisessa vaiheessa. Kouluissa on oltava nollatoleranssi sekä kiusaamiselle että seksuaaliselle häirinnälle. Samaan aikaan koulut ovat paikka, jossa voidaan opettaa lapsille ja nuorille suostumuksen ja kehollisten rajojen tärkeyttä. Koko yhteisöllä on vastuu puuttua häirintään. Tämä on oppia, josta on suuri hyöty myös tulevassa elämässä. Yhtä lailla on tärkeää, että murramme tabuja poikien ja miesten kokeman väkivallan suhteen. Jokaisen kokemus ansaitsee tulla kuulluksi, ja jokaisella on oikeus saada apua.

Viime aikoina on ollut esillä erityisesti kunniaan liittyvä väkivalta ja digitaalinen väkivalta.

On tärkeää ymmärtää, että kunniaan liittyvä väkivalta ei ole muista perhe- ja lähisuhdeväkivallan muodoista erillinen ilmiö, eikä sitä esiinny vain tietynlaisissa yhteisöissä, vaan se on vaarana aina, kun toista kontrolloiva ihminen kokee asiansa olevan oikeutettu. Yhteiskuntamme tehtävä on laittaa sellaisille käsityksille piste. Meidän on herkistyttävä huomaamaan kontrollin erilaisia muotoja. Esimerkiksi pakkoavioliittojen uhrien auttamisessa on paljon parantamisen varaa. Tiedon puute ei ole hyväksyttävä syy sille, ettei viranomainen pysty auttamaan maassamme asuvaa ihmistä.

Digitaalinen väkivalta ja verkkohäirintä ovat ilmiöitä, jotka ovat surullisen tuttuja kovin monelle meistä. Harva esimerkiksi politiikassa toimivista naisista välttyy asiattomilta ja jopa uhkailevilta kommenteilta. Erityisen raskaasti tämä kohdistuu etnisiin vähemmistöihin ja sateenkaariväestöön kuuluviin. Lisäksi on äärimmäisen huolestuttavaa, että verkossa koetun seksuaalisen häirinnän kokemukset yleistyvät nuorissa ikäluokissa. Valitettavan usein häirintä on sukupuolittunutta. Tällä hetkellä jo lähes puolet tytöistä ja nuorista naisista on kokenut häirintää sosiaalisessa mediassa.

Ei ole oikein, että tytöt ja nuoret naiset joutuvat arvuuttelemaan, onko heidän käyttämänsä media turvallinen heille vai ei. Verkkohäirinnän aiheuttama turvattomuuden tunne vuotaa myös elämän muille osa-alueille. Vastuuta on vaadittava myös sosiaalisen median jäteiltä ja palveluntarjoajilta, emmekä saa jättää verkkohäirinnän uhreja yksin vaatimaan muutosta.

Suomi ei ole läheskään aina pystynyt suojelemaan perhe- ja lähisuhdeväkivallan uhreiksi joutuneita, joista jokainen tapaus on liikaa. Yhä useampi on kuitenkin saanut rohkeutta tuoda kokemuksiaan esiin. Samalla olemme myös yhteiskuntana havahtuneet ongelman vakavuuteen, ja nyt löytäneet myös uusia keinoja siihen puuttumiseksi. Se ei onnistu ilman riittäviä resursseja esimerkiksi ensi- ja turvakodeissa. Tarvitsemme myös viestintää ja koulutusta, joilla lisätään viranomaisten tietoisuutta asiasta.

Kun yhdessä niin päätämme, voimme onnistua pyyhkimään pois perhe- ja lähisuhdeväkivallan kansallisen häpeätahran. Sen eteen tekevät töitä viranomaiset sekä muun muassa auttavien puhelinten ääressä päivystäjät ja lähisuhdeväkivallan vastaista työtä tekevien järjestöjen muut vapaaehtoiset.

Nollalinja – Auttava puhelin lähisuhdeväkivaltaa tai naisiin kohdistuvaa väkivaltaa tai niiden uhkaa kokeneille. Väkivaltaa kokeneiden läheiset ja ammattilaiset voivat myös soittaa Nollalinjaan. Nollalinja on maksuton, ympäri vuorokauden auki oleva valtakunnallinen auttava puhelin. Soittaessa ei tarvitse kertoa nimeä ja päivystäjä ei näe puhelunnumeroa. Väkivalta- ja kriisityön ammattilaiset auttavat suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Nollalinja 080 005 005 (auki 24/7).

Väestöliiton sivuilta löytyy yhteystietoja, joista saa apua lähisuhdeväkivaltaan.