Päästöistä on päästävä, mutta hintalappu ei saa olla kenellekään kohtuuton – Avuksi voisi sopia vaikkapa hiiliosinko, lainatuki tai työn verotuksen keventäminen

Energiatalouden murros fossiileista päästöttömään vaatii investointeja. Siirtymän reiluuden takaamiseksi on esitetty erilaisia toimia, joiden käyttöä kannattaisi puntaroida täälläkin.

Kuluvana talvena energian hinta on noussut julkiseen keskusteluun ja huolenaiheeksi. Sähkö, lämpö ja liikennepolttoaineet ovat usein käytännössä välttämättömiä hankintoja, joiden käyttöä ei voi määräänsä enempää säästää varsinkaan nopealla aikataululla. Jos asuminen ja arki nojaa autoon ja sähkölämmitykseen, ei sopeutuminen käy ihan hetkessä, tai ainakin se vaatii investointeja. Esimerkiksi sähköauto päihittää yleensä jo elinkaarikustannuksissaan vastaavan polttomoottoriauton, mutta hankintahinta on yhä kalliimpi.

Energiatalous on kokonaisuudessaan väistämättömän siirtymän edessä, tai oikeastaan keskellä sitä. Ilmastonmuutoksen hillintä siedettävälle tasolle edellyttää fossiilienergian korvaamista päästöttömällä energialla. Suomen kaltaiselle tuontienergian varassa olevalle maalle tämä siirtymä tarjoaa myös paikan vahvistaa turvallisuutta ja huoltovarmuutta, ja itse asiassa ottaa roolia energiaratkaisujen viejänä ja myyjänä.

Tuontienergian varassa olevalle maalle siirtymä on myös paikka vahvistaa turvallisuutta ja huoltovarmuutta.

Tehokkaimmin tätä siirtymää edistetään päästökaupan kaltaisilla markkinamekanismeilla, joissa ympäristöhaitoille laitetaan niiden vaikutuksia vastaava hinta. Markkinoiden tehokkuus ei kuitenkaan takaa oikeudenmukaisuutta tai edes kohtuullisuutta, ja samalla siirtymä edellyttää investointeja, joiden hintalappu tuntuu nyt kun taas hyödyt realisoituvat ajan mittaan. Toimiva markkina edellyttää myös todellisia vaihtoehtoja, joiden tarjonnan syntymistä voi olla perusteltua tukea.

Energiasiirtymän rinnalla nyt näyttää siltä, että pandemiasta ponnistava talous on inflaation edessä. Hintojen nousu ei kuitenkaan osu kaikkiin samalla tavalla, kuten Paavo Rautio tuoreessa kolumnissaan avaa. Auton varassa töihin kulkevaan omakotitaloasujaan energian ajama inflaatio iskee eri tavalla kuin kaupunkikeskustan tietotyöläiseen. Tähän voi toki viisastella, että ammatti- ja asumisvalintoihinsa voi itse vaikuttaa. On se niinkin, mutta ihan kohtuuttomia ei ihmisiltä voi vaatia – varsinkaan, kun talous ei pyöri pelkillä palveluilla eikä kestävä siirtymä sinänsä edellytä kaikkien muuttavan ratikan varteen. Osa kestävyyttä on myös sosiaalinen kestävyys, vaikka ekologinen kestävyys ehdottomampi reunaehto onkin.

Käynnissä on siis välttämätön muutos, jossa pitäisi pitää kaikki mukana. Haasteeseen vastaamiseksi on pohdittu erilaisia keinoja ja toimia, joista nostaisin ainakin nämä kolme varteenotettavina.

1. Hiiliosinko

Hiiliosinko (engl. carbon fee and dividend, Suomessa kulkee myös lempinimellä “hillosinko”) on järjestelmä, jossa päästöistä kerätyt verot tai maksut jaetaan suoraan takaisin kuluttajille. Näin hintaohjauksen rinnalle tulee kaikki suoraan tavoittava tuki, jonka on yleisesti nähty toimivan sitouttavana kannustimena koko yhteiskunnan päästövähennyksiin.

Tätä keinoa toi hiljattain Suomessa esiin Finnwatchin Saara Hietanen. Ajatus on elegantti, ja sitä on sovellettu menestyksellä Kanadassa, jossa kotitaloudet saavat provinssista ja asuinpaikasta riippuen noin 400-800 euroa vastaavat hyvitykset veronpalautuksina. Myös Itävallassa ollaan ottamassa käyttöön 100-200 euron “ilmastobonus”, jossa summaan vaikuttaa se, miten hyvien joukkoliikenneyhteyksien päässä asuu.

Hiiliosingon kaltaisen mekanismin voi toteuttaa laajana tai sitten yksittäisen sektorin osalta. Esimerkiksi liikenteen päästöverotuksen osalta Aalto-yliopiston tutkijoiden mukaan pieni osuus veron tuloista riittää kompensoimaan valtaosalle pienituloisista veron aiheuttamat kustannukset.

2. Energiaomavaraisuuslaina

Oli kyse sitten sähköautosta tai maalämmöstä, ilmaston kannalta kestävämpi ratkaisu maksaa itsensä usein takaisin edullisempina käyttökustannuksina. Kaikilla ei kuitenkaan ole varaa tehdä investointia, vaikka sen tietäisi kannattavaksi. Ratkaisu tilanteessa tukemiseen voisi olla valtion takaama energiaomavaraisuuslaina, jonka logiikkaa Janne M. Korhonen avaa hyvin Verde-kirjoituksessaan*. Skotlannissa tällainen lainatuki on jo käytössä, itse jätin aiheesta kollegoiden kanssa toimenpidealoitteen vuonna 2020.

3.  Ansiotuloverotuksen keventäminen

Jos energia syö tuloista entistä isomman siivun, olisiko uusia politiikkatyökaluja simppelimpää vain huolehtia, että tuloista jäisi enemmän käteen ja alentaa ansiotuloverotusta? Yleisesti työn verotuksen keventäminen on hyvä tavoite, ja tämä on myös Vihreiden virallinen poliittinen linja: Verotuksen painopistettä on kohdennettava työn ja yrittämisen verottamisesta ympäristöä saastuttavan toiminnan verottamiseen. Ilmastonmuutoksen hillinnän näkökulmasta tämä tietää kuitenkin fiskaalista haastetta: päästöistä on päästävä käytännössä kokonaan, joten niistä ei saa pysyvää tulopohjaa valtion kassaan. Silti painopisteen siirto enemmän työstä ulkoishaittoihin on perusteltua ja hyvä linja.

Kaikkia koskettavien yleisten tukimuotojen sijaan siirtymän kohtuullisuutta ja oikeudenmukaisuutta voidaan tietysti taklata myös suorilla kompensaatioilla, jotka on suunnattu rajatulle, vaikeimmassa asemassa olevalle joukolle ihmisiä. Ruotsi ja Norja ovat lähteneet tukemaan kotitalouksia nousseiden sähköhintojen edessä. Tällainen instrumentti on helposti kallis suhteessa hyötyyn ja sisältää ilmeisiä riskejä sen suhteen, mihin rajat lopulta vedetään. Koronatuet ovat osoittaneet sen, kuinka vaikeaa on tasapainoilla tehokkuuden, kustannusten ja kohdennuksen kanssa. Toki on samaan aikaan niin, ettei täydellistä mallia etsiessä kannata jättää riittävän toimivaa tekemättä.

Yleisesti päästövähennystoimissa kannattaa tietysti painottaa kustannustehokkuutta.

Fiksua on joka tapauksessa pitää huolta siitä, etteivät tukitoimet tai kompensaatiot sotke markkinoiden toimintaa ja että kannustinvaikutukset kestävään suuntaan säilyvät. Toki bensan hintaa voisi laskea laskemalla bensan verotusta, mutta tämä syventäisi, pitkittäisi ja ylläpitäisi monin tavoin ongelmallista riippuvuutta päästöjä aiheuttavasta tuontienergiasta.

Erilaisten reilun siirtymän työkalujen osalta pitää tietysti arvioida myös niiden julkistaloudellisia vaikutuksia, ja jos käytännössä suunnataan tukia harvemmin asutuille alueille, pitäisi aluetukien kokonaiskuvaa eri muodoissaan seurata ja huolehtia, että myös taloudelle valtavan tärkeiden kasvukaupunkien elinvoimasta pidetään huolta.

Yleisesti päästövähennystoimissa kannattaa tietysti painottaa kustannustehokkuutta. Näin toimien hintalappu jää pienemmäksi, jolloin kompensointipaine on pienempi tai kompensointiin on enemmän varoja käytettäväksi. Mitä energiaan tulee, tärkeä osa yhtälön kestävää ratkaisua on se, että päästötöntä energiantuotantoa rakennetaan nykyistä kovemmalla vauhdilla korvaamaan säppiin menevää fossiilituotantoa. Surkeinta politiikkaa on tietysti sulkea toimivaa päästötöntä tuotantoa Saksan ja Belgian tyyliin.

Ja lopuksi muistutus: Kaikkein kalleimmaksi tulee viivyttely ja toimettomuus ilmastonmuutoksen edessä.

Energian nouseva hinta osuu eri tavalla tiiviissä kaupungissa ja harvemmin asutuilla alueilla.(Alkuperäinen kuva: K8 / Unsplash)

* Jannen kirjoituksessa kuvataan muuten hyvin myös se alueellinen haaste, että polttoaineen jakelu käy todennäköisesti ensimmäisenä kannattamattomaksi harvaan asutuilla alueilla.