Oppimisen tuki kuntoon varhaiskasvatuksesta alkaen

Koulun yksi keskeisimmistä haasteista on se, kuinka pystymme tukemaan hyvin erilaisista lähtökohdista koulupolulle ponnistavia lapsia. Yhä useammat tutkimukset osoittavat oppimiserojen kasvun, emmekä ole pystyneet takaamaan kaikille lapsille ja nuorille tasavertaisia mahdollisuuksia menestyä elämässään. Toisenkin polven maahanmuuttajataustaiset lapset ovat luku- ja kirjoitustaidossa Euroopan eniten kantaväestön perässä, oppimisen tukea tarvitsevat eivät saa riittävää pienryhmän ja/ tai erityisopettajan tukea ja perheen sosioekonomisen taustankin vaikutus kasvaa.

Huolestuttavaan kehitykseen täytyy puuttua ja kasvatuksen ja opetuksen resurssien suunta saada nousuun. Hyvä lainsäädäntö jo varhaiskasvatuksesta lähtien varmistaisi tätä.

Varhaiskasvatukseen ollaan säätämässä ensimmäistä kertaa peruskoulusta tuttua kolmiportaisen tuen järjestelmää, jonka avulla lapsille on mahdollista kohdentaa tarvittavaa ja täsmällistä tukea jo päiväkotivaiheessa. Vaikuttavuuden näkökulmasta juuri oikein kohdennettu tuki ja sen varhainen vaihe ovat olennaisia. Olisi tärkeää, että uudessa lainsäädännössä torpataan perusopetuksen kolmiportaisessa tuessa nousseita haasteita jo heti alkuun.

Lakiesityksessä olennaista olisi varmistaa se, että tuen portaat ovat selkeät ja niillä saatava tuki määritelty tarkasti. Kokemukset perusopetuksesta ovat osoittaneet, että rajanvedossa tehostetun ja erityisen tuen välillä on epäselvyyttä. Lainsäädännössä pitäisi määritellä, mitkä tuen muodot kuuluvat millekin tasolle ja millaisessa laajuudessa niitä on oikeus saada.  Näin tuen portaat eivät käytännössä olisi sattumanvaraisia riippuen lapsen asuinkunnasta tai varhaiskasvatussuunnitelman laatijasta. Sen sijaan ne rakentuisivat säädöksille, mitä tukimuotoja lapsella on oikeus saada, kun varhaiskasvatuksen ammattilaiset ovat yhdessä lapsen ja hänen huoltajansa kanssa tuen tarpeen havainneet. Lapsen tuen taso valittaisiin tällöin sen mukaan mitä tukea lapsi kunakin hetkenä tarvitsee.

Erinomaisetkaan pykälät eivät tuo tavoiteltua vaikutusta käytännön tasolla, mikäli osaavaa henkilöstöä ei ole tarpeeksi. Uuden lain toteuttamiseen on varattu 15 miljoonan määräraha, josta 2 miljoonaa kuluu hallintoon. Rahoituksen muu osuus tulisi käyttää varhaiskasvatuksen henkilöstön lisäämiseen, lisätarve koskee mm. erityisopettajia, varhaiskasvatuksen opettajia kuin avustajia. Valitettavasti lakiesitys ei anna mitään takeita siitä, että tämä todella tapahtuisi, sillä lapsen oikeudesta esimerkiksi varhaiskasvatuksen erityisopettajan opetukseen ja tukeen tai avustajapalveluihin ei ole vielä esityksessä erikseen säädetty millekään tuen tasolle.

Toisena kipukohtana on se, että laadittaessa suunnitelmaa lapsen erityisen tuen toteuttamiselle, erityisopettaja ei olisi automaattisesti tässä mukana, vaan ainoastaan silloin, jos sille nähdään tarve – tai resurssia sattuu löytymään. Pykälässä ei ole kuitenkaan säädetty, milloin tämä tarve esiintyy tai kuka lapsen tarpeesta päättää. Erityisopettajan osallistuminen varhaiskasvatussuunnitelman tekoon tehtäessä erityisen tuen päätöstä tulisi olla lähtökohta.

Toivottavasti esitys vielä tarkentuu ennen eduskunnan käsittelyä tai viimeistään eduskunnassa.

Varhaiskasvatuksen tukijärjestelmän onnistuminen tai epäonnistuminen vaikuttaa niin yksilön kuin yhteiskunnan tasolla. Itä-Suomen yliopiston väitöskirjatutkija Elisa Rissasen mukaan lapsuuden käytösoireilu on yhteydessä nelinkertaisiin pitkän aikavälin kustannuksiin verrattuna käytösoireilemattomiin lapsiin. Poikien kohdalla kustannusero käytösoireilevien ja -oireettomien välillä oli jopa kuusinkertainen. Mitä aikaisemmassa vaiheessa pystymme tukemaan lapsia ja perheitä, sitä paremmat edellytykset meillä on vähentää eriarvoisuutta, tarjota yhä useammalle lapselle hyvät edellytykset elämään ja vähentää myös yhteiskunnalle pitkällä aikavälillä syntyvää laskua. Koulutus on investointi.