Oppimisen tuki auttaa koulutien alkuun

Niiden lasten ja nuorten määrä, jotka tarvitsevat vahvempaa tukea koulunkäyntiin on ollut kasvussa vuodesta toiseen. Niin sanotun reppurahan avulla voisimme auttaa erityistä tukea tarvitsevia koululaisia.

Tuen tarpeen kasvulle on varmasti monta syytä. Lasten psyykkinen oireilu on lisääntynyt ja lasten elinolot moninaistuneet. Tunnistamme myös oppimisen riskitekijöitä aiempaa paremmin.

Koulujärjestelmä on alkanut tunnistaa entistä paremmin tukea tarvitsevat oppilaat. Tällä voi olla vaikutusta myös Suomen hyvään menestykseen Pisa-kokeissa. Riittävä ja oikea-aikainen tuki parantaa oppilaiden opintomenestystä. Samalla on tietenkin pohdittava, ovatko odotuksemme suhteessa lasten kehitystasoon ja koulujen kykyyn edistää oppimista realistisessa suhteessa, jos yhä useampi lapsi ei istu samaan muottiin.

Lasten hyvinvointierot ovat kasvaneet ja perhetaustan merkitys oppimisen edellytyksissä korostuu. Huolestuttavaa on, että lasten psyykkiset ongelmat ja keskittymishäiriöt ovat yleistyneet. Lasten arki ei aina tue mielenterveyttä. Noin 80 prosenttia alle kouluikäisistä lapsista liikkuu liian vähän. Samanikäisistä 40 prosenttia tapittaa ruutua yli kaksi tuntia päivässä, mikä tutkitusti vähentää lapsen uniaikaa. Ympäröivän yhteiskunnan epävarmuus, ilmastonmuutos ja esimerkiksi sosiaalisen median tuottamat paineet lisäävät turvattomuuden tunnetta. Lapset tarvitsevat tukea mielenterveystaitoihin ja vanhemmat hektiseen arkeensa.

Perusopetuksessa noin joka viides kaikista lapsista saa joko tehostettua tai erityistä tukea. Kun lapselle tehdään tuen päätös, riippuu kunnasta ja koulusta, mitä siitä seuraa. Toisessa kunnassa tehostetun tuen oppilas voi saada säännöllistä tukiopetusta, osa-aikaista erityisopetusta pienryhmässä sekä käyntejä koulupsykologin luona, toisella tuen päätös voi tarkoittaa sermiä ja pidennettyä vastausaikaa kokeissa. Valitettavan usein syynä riittävien tukitoimien puuttumiselle ovat resurssit. Tuen saaminen on kuin arpapeliä, jossa voittajia on vain vähän.

Saan opettajilta toistuvasti palautetta siitä, että heidän kunnassaan on lakkautettu erityisluokkia ja -kouluja, ja tukea tarvitsevat oppilaat integroitu osaksi yleisopetuksen ryhmiä. Aina taustalla ei ole pedagogiset syyt, vaan päälle painaa vaikea taloustilanne. Huolena on, että oppilaat eivät saa tavallisessa luokassa tarvitsemaansa tukea ja rauhaa oppimiselle, vaikka inkluusion ajatus olisi juuri se, että tuki seuraisi oppilasta. Aika menee muutaman oppilaan tukemiseen ja työrauhan ylläpitämiseen, kun muu ryhmä jää heitteille. Inkluusion idea on hieno, ja sopisi suurimmalle osalle oppilaista, jos tuki vain on riittävä.

Ilmeinen epäkohta on, että erityisen tuen oppilaasta ei heru yhtään lisäeuroja koululle. Sillä mitä enemmän opetusta pienryhmässä annetaan, mitä useampi koulunkäyntiavustaja kulkee tukea tarvitsevien oppilaiden rinnalla, ja mitä enemmän interventioita tehdään hyvän työrauhan ja oppimiseen kannustavan ilmapiirin vahvistamiseksi, sitä enemmän se vaatii rahaa. Jos ei siihen tule lisärahaa jostain, se on muualta pois. Puolikkaan ryhmän tunneista, harrastuskerhoista, retkipäivistä ja valinnaisaineista.

Aiemmin valtiolla oli vielä erillisrahoitusta oppimisen tukeen, mutta se lakkautettiin. Kuntien vastuuta koulutuksen rahoituksesta on lisätty ja valtionrahoitusta vähennetty. Ei siis ihme, että erot oppimisen ja koulunkäynnin tuessa ovat revenneet kuntien välillä. Niin sen ei pitäisi olla. Koulutuksen rahoituksen pitäisi olla vahvemmin tarveperustaista. Siksi olemme esittäneet niin kutsuttua reppurahaa.

Esimerkiksi Hollannissa on käytössä tällainen reppurahamalli, jossa useat oppilaan taustatekijät vaikuttavat rahoitukseen. Valitsi oppilas minkä koulun hyvänsä, tulee koululle oppilaan mukana tarvittavat resurssit. Raha kulkee siis oppilaan mukana ikään kuin koulurepussa. Esimerkiksi Amsterdamissa tätä täydentää lisäksi kunnan oma rahoitus, joka vastaa ajatukseltaan esimerkiksi Helsingin positiivisen erityiskohtelun rahaa.

Suomessa rahoitus koulutukseen liikkuu kuntien kautta. Kunnille tulisikin ohjata lisärahoitusta vahvempaa tukea tarvitsevien oppimiseen. Minulta on kysytty, kannustaisiko malli kunnissa diagnoositehtailuun ilmaisen rahan toivossa. Itse luotan opettajien ja oppilashuollon henkilöstön ammattietiikkaan siinä, että tuen päätöksiä tehdään vain, jos niille on perusteet. En kuitenkaan pitäisi huonona, jos kuntia selkeämmin vastuutettaisiin oppimiserojen ja koulujen välisten erojen kaventamiseen. Reppuraha voitaisiin sitoa siihen, että oppilaalle myös taataan tietty tuki siitä vastineeksi. Tuen eri tasot on tehtävä entistä paremmin ymmärrettäväksi oppilaille ja vanhemmille, ja senkin vuoksi lainsäädäntöä olisi tarpeen täsmentää.

Reppurahalla voisimme turvata sen, ettei yksikään lapsi jää tuuliajolle.