Nyt on panostettava suomalaisen työn tulevaisuuteen ja kestävään elvytykseen

Mikä on suomalaisen työn tulevaisuus? Se puhutti tänään Jämsässä ymmärrettävästä syystä. Tilanne paikkakunnalla on vaikea. Kokonaisia perheitä on vaarassa jäädä tyhjän päälle.

Tilanne ei valitettavasti ole ainutkertainen, vaan on koronakriisin aikana toistunut jo useasti ympäri Suomen pienempinä erinä. Jokainen työpaikan menetys on inhimillinen tragedia ja niitä menetyksiä piisaa. Tällä hetkellä kokoaikaisesti lomautettuja on 43 000 ja muita työttömiä työnhakijoita 37 000 enemmän kuin ennen koronakriisiä helmikuussa. Kaikilla työttömillä on oikeus odottaa apua vaikeassa tilanteessa oli heidän ammattinsa sitten teollisuudessa, palvelualoilla tai kulttuurissa.

En usko, että ratkaisut lyhyen saati pitkän aikavälin kysymyksiin työstä ja kilpailukyvystä löytyvät syyttelemällä, vaan vuoropuhelulla. Mukaan tarvitaan niin poliittiset päättäjät, elinkeinoelämän toimijat kuin työntekijät.

Hyviä esimerkkejä tällaisesta meillä jo on. Jämsän kaltainen tilanne oli yli kymmenen vuotta sitten edessä myös Kajaanissa, kun UPM:n paperitehdas lakkautettiin. Alue sai valtion tukea, irtisanottuja koulutettiin ja yhtiö sitoutui kehittämään aluetta. Tänään Renforsin rannaksi nimetyllä alueella työskentelee enemmän ihmisiä kuin paperitehtaan aikoina. Työtä tehdään uudenlaisessa bisneksessä, kuten konesalien, asiakaspalvelun ja biopolttoaineiden parissa. Toivon, että vastaavan kaltaisia ratkaisuja löytyisi myös Jämsässä.

Moni toimiala tulee kokemaan murroksia ja maailmanmarkkinoiden heittelyä myös jatkossa. Kaipolan tehtaan kohtaloksi koitui globaalin kysynnän lasku. Vastaava tilanne voi tulla eteen muuallakin. Siksi emme voi vain tuudittautua siihen, että pidämme vanhan teollisuuden kustannukset matalalla ja sillä keinolla pärjäämme tästä maailman tappiin asti. Tarvitsemme kykyä uusiutua. Se syntyy riittävistä panostuksista koulutukseen ja tutkimukseen ja kehitykseen.

Kun rakennamme tietä ulos koronakriisistä, edessämme on valinta, millaista maailmaa rakennamme. Keskitymmekö pönkittämään vanhaa vai rakennammeko uutta? Varmasti molempia tarvitaan, mutta painopisteen on oltava uudessa. Emme voi ajatella niin, että käytämme nyt miljardeja talouden virkoamiseen vanhan maailman ehdoilla ja teemme joskus tulevaisuudessa ilmastokriisin vaatiman ekologisen rakennemuutoksen. Järkevintä on tehdä suoraan ekologinen jälleenrakennus.

Suomen pitää käyttää EU:n elpymisrahastoa viisaasti. Rahastosta olisi syytä käyttää vähintään puoli miljardia euroa TKI-toimintaan. Kokonaisuudessaan puolet rahastosta tulisi ohjata elvytykseen, joka tukee ilmastonmuutoksen torjuntaa.

Panostaminen uusien ratkaisujen kehittämiseen ja kestävyyteen on paras tie Suomelle, paitsi elinkelpoisen planeetan, myös maamme tulevaisuuden kilpailukyvyn kannalta.