Nuorilla on jo liikaa paineita – opiskelijavalintauudistusta on korjattava!

Vuonna 2020 astui voimaan pääsykoeuudistus, jonka seurauksena ylioppilastodistuksen painoarvo korkeakoulujen yhteisvalinnoissa kasvoi merkittävällä tavalla. Uudistuksen myötä entistä suurempi osa opiskelijoista otetaan nykyisin sisään ilman pääsykokeita.

Viime hallituksen toteuttaman uudistuksen taustalla oli ajatus siitä, että ylioppilaskokeiden painoarvoa kasvattamalla pystyttäisiin nopeuttamaan nuorten opintojen aloittamista ja vähentämään nuorten stressiä pääsykokeista. Kenties toissijaisena ajatuksena on ollut myös vähentää maksullisten valmennuskurssien merkitystä opintopaikan saamisessa.

Erityisesti hyvin kilpailuille opiskelualoille, kuten lääke, oikeus- ja kauppatieteelliseen, on historiallisesti ollut tarjolla lukuisia erilaisia valmennuskursseja, joihin usein vain varakkaiden tai hyvin toimeentulevien perheiden lapsilla on ollut varaa. Uudistus ei kuitenkaan ole poistanut valmennuskursseja, vaan kurssit ovat nyt siirtyneet yhä nuorempiin ikäluokkiin. Lukiolaisille räätälöityihin kursseihin – jotka valmentavat abeja ja jopa lukion kakkosia – ei ole voinut olla törmäämättä internetissä, kun YO-kirjoitukset ovat lähestyneet. 

Pääsykoeuudistuksen kenties keskeisin jännite liittyy yhteiskunnalliseen kysymykseen sivistyksestä ja oppimisesta. Mitä varten lukiot ylipäätään ovat olemassa? Lukioiden tulisi olla ensisijaisesti yleissivistäviä oppilaitoksia, joissa nuoret saavat oppia ja imeä uutta tietoa.

Pääsykoeuudistuksen myötä lukioista on tullut “optimointipaikkoja” korkeakoulutukseen:   opiskelijoiden ei ole esimerkiksi järkevää opiskella lyhyitä vieraita kieliä tai maantietoa, koska niiden painoarvo useiden alojen todistusvalinnan pisteytysjärjestelmässä on heikompi kuin esimerkiksi matemaattis-luonnontieteellisten aineiden. Sen sijaan, että nuoret esimerkiksi valitsisivat oppiaineita oman todellisen kiinnostuksensa tai intohimonsa mukaan, joutuvat he “taktikoimaan” ainevalinnoissaan. 

Pääsykoeuudistuksessa todistusvalinnan painoarvon kasvattaminen voi myös osoittautua ristiriitaiseksi alkuperäisen tavoitteen, nuorten opintojen aloittamisen aikaistamisen, kanssa. Pääsykokeeseen valmistautuva tutustuu pääsykoekirjallisuuden myötä kyseiseen alaan ja saattaa samalla huomata – hyvissä ajoin –, ettei kyseinen ala olekaan hänelle oikea valinta. Todistusvalinnalla opiskelupaikkaan tullut saattaa huomata tämän vasta opiskelijana, jolloin ensikertalaisuuden tuomat hyödyt on jo menetetty. 

Ensikertalaiskiintiö lisää nuorten paineita “valita oikein” ja mieluummin jopa lykätä päätöstä paikan vastaanottamisesta. Mitä jos onkin tehnyt väärän valinnan ja haluaisikin vaihtaa alaa?  Ensikertalaisuuden menettäminen vaikeuttaa merkittävällä tavalla uuden opiskelupaikan vaihtamista ja lisää huomattavasti paineita paikan vastaanottamiseen, mistä saattaa seurata vain lisää välivuosia.

Tästä näkökulmasta olisikin tärkeää parantaa yliopistojen siirto- ja erillishakua sekä muissa kotimaisissa tai ulkomaisissa korkeakouluissa tehtyjen opintojen hyväksilukemista. Miksi alanvaihtajien pitäisi hakea uusiin oppiaineisiin aina yhteisvalinnan kautta?

Nykyisen järjestelmän kritiikin lisäksi on hyvä esittää korjaavia toimenpiteitä. Ensimmäinen huomioni liittyy nykyisen pääsykoejärjestelmän konservatiivisuuteen. Olisi hyvä huomata, että pääsykokeen ei tulisi olla ainoa vaihtoehto todistusvalinnalle! Pääsykoe mittaa vain tietynlaista osaamista, eikä ulkoa opettelun taito kerro kaikkea hakijan soveltuvuudesta ja motivaatiosta. Joillain aloilla on otettu käyttöön nk. MOOC-kursseja, joilla opiskelijat hakeutuvat yhden maksuttoman kurssin avulla korkeakouluun. Tällöin he saavat opetusta, eivätkä jää vain yksin lukemaan pääsykoemateriaaleja.

Pääsykokeiden luku-urakkaa on jo kevennetty monella alalla, ja materiaalit usein julkaistaan vasta noin kuukautta, joskus vain muutamia viikkoja ennen koetta. On perusteltua puolustaa todistusvalintaa pääsykokeen raskauden vuoksi, mutta pääsykokeitakin tulee ja voi kehittää paremmin oikeasti motivaatiota ja osaamista mittaaviksi ja vähemmän kuormittaviksi. 

Todistusvalinta sopii varmasti tietyille aloille. Meidän on kuitenkin tunnistettava nykyisen järjestelmän ongelmakohdat. Se johtaa oppiainevalintojen taktikointiin, lisää nuorten opiskelijoiden paineita jo varhaisessa vaiheessa opintoja ja sulkee ovia niiltä, joilla syystä tai toisesta lukio ei sujunut.. Tarvitsemmekin erilaisia reittejä erilaisille oppijoille. Annetaan korkeakoulujen itse päättää valintatavoista eikä aseteta pakollisia kiintiöitä hakijoiden osalta.

Avoimen väylän mahdollisuutta on tärkeää kuljettaa pääsykokeiden rinnalla, kun pohdimme reittejä korkeakouluihin. Avoimen opintojen maksullisuus tuottaa kipukohtia, mutta väylässä on potentiaalia, jos se pidetään saavutettavana ja täydentävänä väylänä yhteishaulle.

Osa korkeakouluista on näyttänyt hyvää esimerkkiä: muun muassa Itä-Suomen yliopisto on kasvattanut huomattavalla tavalla avoimen väylän kiintiötä useissa eri oppiaineissa. Kaikissa oppiaineissa ei ole edes kiintiötä. Esimerkiksi julkisoikeuden oppiaineen osalta suorittamalla tietyn määrän opintopisteitä on opiskelupaikka käytännössä varma, kun kiintiöitä eikä arvosanavaatimuksia ole. 

Paine menestyä opinnoissa ja tehdä varhaisessa vaiheessa oikeita valintoja  on johtanut meidät tilanteeseen, jossa oppimisen itseisarvo väistyy optimoinnin tieltä. Tämä on uhka sekä koulutukselliselle tasa-arvolle että sivistykselle. Kaikista oleellisimpana, korkeakoulujen hakijasuman purkamiseen tarvitsemme lisää aloituspaikkoja ja etenkin sinne, missä hakijoita on.

Me emme voi antaa ensikertalaiskiintiön menettämisen pelon nostaa kynnystä ottaa opintopaikkaa vastaan, vaan meidän tulee luoda opiskeluilmapiiri, jossa virheet ovat sallittuja ja opiskelijaa tuetaan löytämään tie mieluisten opintojen ja alan pariin ja kannustetaan jatkuvaan oppimiseen läpi elämän. Nykyisessä mielenterveyskriisissä on syytä pohtia, miten vähentäisimme painetta nuorilta ja palauttaisimme koulutusjärjestelmäämme sivistyksen ja oppimisen ilon.