Migreeni – alidiagnosoitu ja alihoidettu sairaus

Suomessa migreeniä sairastavia on arvioiden mukaan noin 700 000. Laajuudestaan huolimatta neurologisen sairauden kaikkia mekanismeja ei vielä kuitenkaan tunneta ja terveydenhuollon hoitoketjuissa esiintyy haasteita: migreeni on tällä hetkellä ennen kaikkea alidiagnosoitu ja alihoidettu sairaus. 

Alidiagnosoituna ja alihoidettuna sairautena migreeni maksaa niin yhteiskunnallisesti kuin inhimillisesti todella paljon. Tutkimuksissa on laskettu, että Euroopan unionissa migreeniä sairastavan yksilön keskimääräinen “hintalappu” on noin 1200 euroa vuodessa. Migreenistä aiheutuvat taloudelliset kustannukset suomalaiselle yhteiskunnalle kohoavatkin vuosittain satoihin miljooniin euroihin, Suomen Migreeniyhdistyksen arvioiden mukaan karkeasti jopa 400 miljoonaan euroon. Epäsuoriin kustannuksiin voidaan lukea niin poissaolotyöpäivät työstä kuin työn tuottavuuden aleneminenkin. Suoriin kustannuksiin voidaan taas laskea sairauden hoitoon tarvittavat vastaanottokäynnit, sairaalajaksot ja lääkekustannukset. 

Migreeni on yhteiskunnallisesta näkökulmasta varsin hankala ja merkittävä sairaus, sillä se on erityisesti työikäisten sairaus. Esiintyvyys on naisilla runsaampaa kuin miehillä, jopa kolminkertainen. Sairauden vaikutukset niin inhimillisellä kuin yhteiskunnallisella tasolla ovat siis hyvin sukupuolittuneet. Tämä saa pohtimaan, aiheuttaako migreeni sukupuolittuneena sairautena erityistä lisäkuormaa juuri naisvaltaisille aloille, kuten esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalveluihin ja opetusalalle?

Valitettavasti työelämässä tietoisuus migreenistä on vähäistä. Työpaikoilla ei myöskään välttämättä osata huomioida sairastavien tarpeita: migreeniä pidetään yhä vain päänsärkynä, vaikka oireet voivat olla hyvin moninaiset ja yksilölliset. Asenteet migreeniä kohtaan näkyvät myös siinä, että vähättelyä sairautta kohtaan yhä esiintyy. Migreeniä onkin pitkään pidetty vain  “naisten päänsärkynä”, joka esiintyy kaikilla samanlaisena ja liian monen esihenkilön mielestä hoituu buranalla. 

Migreenin seurauksena koko työyhteisö kuormittuu, kun sairaudessa korostuvat lyhyet, toistuvat ja ennakoimattomat sairauspoissaolot. Työvuoroja ja -tehtäviä joudutaan uudelleen järjestelemään nopealla aikataululla. Tähän kuluu vuodessa valtava määrä resursseja.

Työelämän näkökulmasta migreeniä sairastavat ja työpaikkojen esihenkilöt tarvitsevat lisää tietoa migreenin vaikutuksista työhön esimerkiksi, minkälaisia provosoivia tekijöitä työpaikalla on migreenikohtauksen puhkeamiselle (valaistus, hajut ja tuoksut, työtehtävät). Lisäksi tärkeää on se, kuinka migreenistä kärsivälle työntekijälle löydetään ajoissa keinoja työkyvyn ylläpitämiseksi yhdessä työterveyden kanssa. Tähän liittyy laajemminkin keskustelu yksilöllisistä joustoista ja muutoksista työpaikoilla, kuten työajan säätelemisestä ja työergonomian kehittämisestä. Tälläkin hetkellä työelämän ulkopuolella on koulutettuja ihmisiä, joiden työkyky on migreenin seurauksena rajoittunut. Kuitenkin erilaisilla joustoilla ja työajan sääntelyllä heidän panostaan suomalaiselle yhteiskunnalle ei tarvitsisi menettää. Siihen ei myöskään ole meillä varaa. 

Migreenin ennaltaehkäisy ja hoito on otettava tosissaan. Varhainen tehokas hoito ehkäisee kipuratojen herkistymistä ja kivun kroonistumista. Diagnoosin ja hoidon viivästyminen johtavat keskimäärin vaikeammin hoidettavaan ja hankalampaan oirekuvaan. Tulevilla hyvinvointialueilla työkyvyn ylläpidon ja työterveyden- sekä perusterveydenhoidon saumattomien hoitopolkujen tulee näkyä selkeästi strategisissa linjauksissa. Mittaluokan vuoksi migreenin huomioiminen osana näitä tavoitteita on oleellista. Kallista kivunhoitoa on erityisesti  se, joka jätetään tekemättä. Tarvitsemme myös lisää rahoitusta migreenin- ja muunkin kivun hoidon perustutkimukseen, jotta ymmärrys sairauden ja kipuoireyhtymien mekanismeista, hoitokeinoista ja vaikutuksista lisääntyy.

Jokaisen ihmisen tulisi pystyä elämään kivutonta, mahdollisimman täysipainoista elämää. Lisäksi inhimillisestä ja hyvinvointivaltion tulevaisuuden näkökulmasta on tärkeää, että sairaudesta kärsivillä ihmisillä on mahdollisuus osallistua terveytensä ja työkykynsä mukaan työelämään.