Kotoutumisen tuesta leikkaaminen on lyhytjänteistä politiikkaa

Vihreän maahanmuuttopolitiikan lähtökohtana ovat ihmisoikeudet. Haluamme edistää maailmaa, jossa mahdollisimman monelle on mahdollista muuttaa sujuvasti ja turvallisesti maasta toiseen, oli syynä sitten turvan tarve, työ, opiskelu, perhe tai rakkaus. Hallituksen maahanmuuttopolitiikan lähtökohdat vaikuttavat olevan hyvin erilaisia. 

On aivan selvää, että Suomi tarvitsee tänne muuttavia ihmisiä, oli kyse sitten suoraan työhön saapuvista tai turvaa ja suojelua hakevista henkilöistä. Valtiovarainministeriön arvion mukaan pelkästään julkinen talous vaatisi 40 000 nettomaahanmuuttajaa vuosittain. Näiden maahanmuuttajien saapuminen Suomeen ei ole lainkaan itsestään selvää, kuten ei myöskään heidän kotoutumisensa ja sopeutumisensa suomalaiseen yhteiskuntaan.

Tällä viikolla olemme eduskunnassa käsitelleet muun muassa hallituksen esitystä kotoutumisen tuesta, joka monella tavalla heikentää maahanmuuttajien, erityisesti naisten ja nuorten, asemaa. Esityksen kantavana voimana tuntuu olevan ajatus siitä, että kotoutumisen tuesta leikkaaminen myös nopeuttaisi Suomeen asettumista. Näin ei kuitenkaan ole.

Jos hallitus todella haluaisi nopeuttaa maahanmuuttajien kotoutumista, se tekisi esityksiä maahanmuuttajien palveluiden saatavuuden parantamisesta, lyhentäisi odotusaikoja, panostaisi osallisuuteen ja purkaisi rasismia yhteiskunnassa.

Kotoutumisen nopeuttaminen ei tapahdu siitä leikkaamalla

Esityksessään hallitus lyhentää kunnille ja hyvinvointialueille maksettavaa kotoutumisen korvausaikaa kansainvälistä sekä tilapäistä suojelua saavien osalta kolmesta vuodesta kahteen ja kiintiöpakolaisten osalta neljästä vuodesta kolmeen. Hallituksen tavoite kotoutumisen nopeuttamisesta ja työllisyyden tukemisesta onkin hyvä. Keinot vain ovat vääriä.

Kotoutumisaika ja siitä maksettava korvaus ovat jo nykytasossaan riittämättömiä. Laskennallisen korvauksen enimmäiskeston lyhentäminen ilman tilannekohtaista joustoa myös asettaa kotoutujat eriarvoiseen asemaan.

Naiset kantavat edelleen suurempaa hoivataakkaa ja pysyvät esimerkiksi lasten kanssa kotona miehiä pidempään, myös maahanmuuttajaperheissä. Siksi laskennallisten korvausten keston rajaaminen vaikuttaa varsinkin naisiin. 

Jos kotoutumisen tuki heikkenee ja jää pahimmillaan kesken, tämä saattaa johtaa perheiden tai yksilöiden huono-osaisuuteen ja syrjäytymiseen. Kulut eivät siis tämän leikkauksen johdosta väistämättä vähenisi, ne vaan siirtyisivät toisaalle.

Nuoret aikuiset tarvitsevat erityistä tukea

Hallitus esittää myös nuorten maahanmuuttaja-aikuisten saaman kotoutumisen tuen laskua 25 vuodesta 23 ikävuoteen. Ikärajaa vasta nostettiin viimeisellä hallituskaudella vuonna 2020, kun tunnistettiin tarve yli 21-vuotiaiden maahanmuuttajanuorten tehostetulle tuelle. Tätä tukea saa pieni osuus maahanmuuttajista. Heille se on kuitenkin erityisen tärkeää.

Ikärajan muutokset näin nopealla syklillä ovat lyhytjänteistä politiikkaa. On vaikea uskoa, että aiemman uudistuksen vaikutuksia olisi ehditty vielä kunnolla arvioimaan. Myös kustannussäästöt ovat pieniä. Osa palveluista jouduttaisiin toteuttamaan myös leikkauksesta riippumatta, esimerkiksi sosiaalityön tai mielenterveyspalveluiden puitteissa. 

Alaikäisenä ilman huoltajaa tulleiden nuorten aikuistumisen tuki on tärkeä ja tehokas palvelu, joka tukee nuorten kotoutumista, vahvistaa heidän integroitumistaan yhteiskuntaan ja ehkäisee syrjäytymistä. Kyse on erityisen haavoittuvassa asemassa olevista nuorista, joilla on heikot sosiaaliset tukiverkostot. Ennaltaehkäisevä tuki olisi kustannustehokkaampi vaihtoehto kuin jälkikäteen tarjottavat korjaavat palvelut.

Inhimillinen maahanmuuttopolitiikka ei leikkaa haavoittuvassa asemassa olevilta. Järkevä maahanmuuttopolitiikka panostaisi kotoutumisen tukeen, jotta mahdollisimman suuri osa Suomeen muuttavista henkilöistä pääsisi töihin ja rakentavaksi osaksi yhteiskuntaa. Molempien osalta hallituksen lyhytjänteinen politiikka jättää toivomisen varaa.

Hallituksen kotoutumispalveluihin kohdistuvat esitykset eivät tuo merkittäviä säästöjä ja samalla heikentävät palveluita, sopiikin kysyä miksi niitä ylipäätään tehdään?