Joulukirje ystävälle

Kuuntele kirje SoundCloudissa >

Hyvä ystävä,

Tämäkin kirjeen kirjoittaminen taas jäi. Oli olevinaan monenlaista tekemistä. Ja nyt on jo jouluaatto. Vastapäisissä ikkunoissa näkyvät joulun valot.

Omakin kotimme on jo hiljentynyt joulunviettoon. Parvekkeen kaidetta kiertävät havut ovat nyt paikallaan, mutta joulukortteja availlaan vasta näin aattona.

Kynttilä palaa pöydällä. Kuuma juoma höyryää lasissa. Pöydänkulmalla on pino kirjoja, joiden lukemisen olen säästänyt jouluksi.

—

Tiedät, että omiin joulun suosikkikertomuksiini kuuluu tarina Itämaan tietäjistä, kolmesta kuninkaasta. Nähdessään tähden Betlehemin yllä, Caspar, Melchior ja Balthasar lähtivät matkaan lahjoineen.

Mutta tarina ei ole täydellinen ilman neljättä tietäjää, Artabania. Kolmen muun tavoin hänkin näkee tähden, lastaa kamelinsa ja käy matkaan.

—

Mutta Artabanin matkaan tulee mutkia. Hän tapaa janon ja nälän vaivaamia ihmisiä, ja pysähtyy auttamaan. Osalla lahjoista hän hankkii puhdasta vettä. Sitten hän tulee kaupunkiin, johon rutto on iskenyt. Hänen käy sairaita sääliksi, ja hän pysähtyy taas auttamaan. Osa lahjoista hupenee siihen. Seuraavassa kaupungissa orjia kaupataan torilla. Artaban päättää käyttää vielä jäljellä olevat lahjat ostaakseen orjat vapaaksi.

Lahjat ovat huvenneet, tähti taivaalla sammunut, mutta Artaban jatkaa matkaa. On luovuttava kamelistakin, ja matka jatkuu jalan. Kuluu 33 pitkää vuotta. Hän saapuu kuhisevaan Jerusalemiin, jossa joku pilkattu ihminen kantaa ristiään, orjantappurakruunu päässään. Artaban ei voi auttaa, mutta hän kumartaa. Neljännen kuninkaan kumarrus.

—

Joulun sanoma on yhtäaikaa yksinkertainen – ja mutkikas kuin Artabanin matka. Se on iloa uuden syntymästä, uudesta mahdollisuudesta. Se on tarina hyvästä tahdosta, ja vilpittömästä auttamisesta.

Katselin tänään karttaa. Betlehemistä Suomeen on reilut 3000 kilometriä. Ne kilometrit halkovat monenlaisia maisemia, eri kieliä, kulttuureita ja uskontoja. Mutta niitä kilometrejä pitkin myös ajatukset ovat liikkuneet. 2000 vuotta sitten syntynyt ajatus ihmisen arvosta ja ainutkertaisuudesta kantaa myös meitä eteenpäin. Majatalot muuttuvat talleiksi, ja tallit teltoiksi, mutta ihmisen arvo ei katoa.

—

Kirjoitan tätä kirjettä näin myöhään, koska takana on työntäyteinen viikko. Sen maanantai tuntuu olleen kauan sitten – uusi hallitus kokoontui neuvonpitoonsa pohtimaan, mitä tehdä Syyriassa Al-Holin leirillä oleville suomalaisille lapsille.

Keskustelu oli hyvää, mutta silti jotkut neuvottelut ovat vaikeampia kuin toiset. Maanantain neuvottelu oli minulle vaikea siksi, että kesken neuvottelujen tuli tieto kahden leirillä olevan suomalaisen lapsen tilanteen muuttumisesta haavoittuvammaksi.

Oli vaikea keskittyä. Puhuimme periaatteista, ja samaan aikaan joku jossakin oli meidän avustamme täysin riippuvainen.

Heti hallituksen neuvottelun jälkeen virkamiehet tarvitsivat ohjeita. Voidaanko toimia vai pitääkö odottaa? Toimitaan. Lähdetäänkö heti? Kyllä. Tehdäänkö kaikkemme, että nämä lapset saadaan turvaan? Tehdään.

Tällaisessa tilanteessa avun on tultava perille ajoissa. Onneksi oli valmistauduttu.

—

Eduskunnan istuntosalin kellertävä katto on tehty sokeriruokomassasta. Siitä on puristettu levyjä. Se on osa salin hyvää akustiikkaa. Ehdin miettiä sitä yli seitsemän tuntia kestäneessä välikysymyskeskustelussa Al-Holin tilanteesta tiistaina – ja keskiviikkoaamun varhaisina tunteina.

Keskustelun viimeisinä aamuyön tunteina varapuhemies Antti Rinne huikkasi puhemiehen korokkeelta: ”Jaksatko, Pekka?” Ja vastasin: ”Jaksan.” Kuuntelin kaiken. Oli monenlaista puheenpartta. Mutta oli myös jylhiä, vakaumuksellisia puheenvuoroja lapsen oikeuksien puolesta. Kiitos niistä.

—

Olen aina ihaillut sellaisia toimijoita, joilla on vähän kuraa kengissään. Tarkoitan ihmisiä, jotka ensimmäisenä lähtevät liikkeelle, kun joku tarvitsee apua. He vievät perille ruokaa ja lääkkeitä, telttoja ja pressuja, ja evakuoivat ihmisiä kriisien keskeltä.

Nämä samat ihmiset olivat liikkeellä silloin, kun Estonia upposi, kun Thaimaahan iski tsunami tai suomalaisia kidnapattiin. Vaikka me suomalaiset pidämme itseämme kylmäpäisinä, nämä ihmiset ovat meidän joukostamme niitä kaikkein kylmäpäisimpiä.

Onneksi heitä on. Heidän ansiostaan me muut voimme nukkua yömme rauhassa tietäen, että isänmaa pitää huolta omistaan ja tarjoaa auttavan kätensä silloin, kun ihmisen omat voimat eivät enää riitä.

—

Myöhään lauantai-iltana kuulimme hyvät uutiset, kun Irakin Erbilistä tulleen lennon kumipyörät rullasivat Helsinki-Vantaan kiitoradalla. Virkamiesten mukana koneessa olivat ne lapset, joita oli lähdetty hakemaan.

He ovat lapsia. He eivät tiedä eikä heidän tarvitsekaan tietää, mitä heidän isänmaansa on heidän hyväkseen tehnyt. He ovat suomalaisia, ja Suomi on pitänyt taas kerran huolta omistaan.

Jossakin olivat ne virkamiehet, jotka olivat valmiita vaaralliselle matkalle heitä auttamaan. Ehkä heillä oli omia, saman ikäisiä lapsia. En tiedä. Ehkä he vain osasivat ajatella, millainen on lapsen hätä, ja miltä lapsesta voi tuntua odottaminen, odottaminen – ja odottaminen.

Ja jossakin oli sekin virkamies, joka oli jo etsinyt oikeankokoiset talvihaalarit, pipot ja tumput lapsille.

—

Eivät lapset ajattele tällaisia asioita. Nämä ovat meidän aikuisten asioita. Lapsille riittää, kun saa työntää kielensä ulos maistaakseen lumihiutaleita tai saa kumisaappaan kärjellä vetää pienen uoman kahden houkuttelevan lätäkön väliin niin, että vesi virtaa lätäköstä toiseen.

Suomalaiset lapset elävät maassa, jossa vanhempien tekemät valinnat eivät ole heidän taakkansa. Maassa, jossa kaikille on taattu koulutus ja terveydenhuolto. Maassa, jossa kaupan kassasta voi tulla pääministeri – ja me olemme kaikki ylpeitä siitä.

—

Hetkeksi ajatus karkaa 20 vuoden päähän. Jossakin on silloin kaksi nuorta aikuista, joiden yhtä elämänvaihetta me olemme juuri viikon seuranneet. Suomi on hetken kantanut näitä lapsia harteillaan. Heidän turvanaan on ollut se suomalaisten enemmistö, joka uskoo ihmisoikeuksiin ja lapsen oikeuksiin ja siihen, että ne kuuluvat kaikille lapsille.

Kun sytytin äsken kynttilän tuohon pöydälle, sytytin sen Sinulle, ystäväni. On ollut muutamia yksinäisiäkin päiviä, ja silloin jokainen rohkaiseva viesti on mennyt suoraan sydämeen. Kiitos.

Mutta nyt kynttilä palaa kaikille joulun lapsille. Että maailma olisi lapsille edes vähän turvallisempi ja parempi paikka huomenna. Ja että kaikki lapset saisivat elää sellaisessa maailmassa, jossa ympärillä on turvallisia aikuisia, joihin he voivat luottaa ja jotka ovat valmiita tekemään tekoja lasten puolesta.

Ystäväni, tällä kirjeellä haluan toivottaa oikein hyvää joulua Sinulle ja kaikille läheisillesi.

Pekka Haavisto