”Jos lapset olisivat äänestäjiä, olisi tässä maassa jo kauan sitten laitettu lapsiperhepalvelut kuntoon”

Jos lapset olisivat äänestäjiä, olisi tässä maassa laitettu lapsiperhepalvelut kuntoon jo kauan sitten. Mutta lapset eivät voi mennä lakkoon, nousta barrikaadeille tai äänestää.

Poliitikoilla on kyllä tieto siitä, miten iso hätä monella lapsella tänäänkin on. Meillä on olemassa laskelmat siitä, että tänä vuonna lähes 140 000 lasta tulee elämään Suomessa köyhyydessä, jonka lisäksi joka neljäs lapsi elää perheessä, jossa vanhemmalla on hoitoa vaativa mielenterveys- tai päihdeongelma. Myös kiireellistä sijoitusta tarvitsevien lasten määrä on noussut vuosi vuodelta.

Ja silti me epäonnistumme.

Ongelma ei siis ole päättäjien tiedonpuute. Minä väitän ongelman olevan sen sijaan riittämätön tahtotila – lapsuuteen panostetut eurot kun eivät useinkaan ehdi näkyä plussapuolella kun taloutta katsotaan vaalikausi kerrallaan. Ja kyllä, lasten ja perheiden palveluketjujen toimivuuteen, riittävään henkilöstömäärään, vanhemmuuden edellytyksiin tai lastensuojelun vaikuttavuuden lisäämiseen panostaminen varmasti maksaisi myös euroissa eikä ”sijoitus” näkyisi plussana heti, mutta kyllä se myös säästäisi myöhemmissä vaiheissa. Vai väittääkö joku, että lasten sijoittaminen erityislastensuojeluyksiköihin tai nuorten ajautuminen vankiloiden nuoriso-osastoille on edullista inhimillisestä kärsimyksestä puhumattakaan?

Liian usein ajatellaan, että turvallinen ja hyvä lapsuus on ”vain perheen aikuisten asia”. Ei ole. Lapsi ei ole kenenkään omaisuutta, mutta hän on täysin riippuvainen häntä hoitavista (tai hoitamatta jättävistä) aikuisista.

Siksi olen hyvin huolissani Orpon hallituksen logiikasta, jonka perusteella hallitus väittää, että leikkaukset kohdistetaan vain ”aktiiviväestöön”, kun todellisuudessa lisätään lapsiköyhyyttä. Lapsi ei nimittäin voi vanhempiensa työkykyyn tai työtilanteeseen vaikuttaa, mutta lapsi elää siinä köyhyydessä, jota leikkauksin syvennetään. Ja hallituksen päätöksin köyhyyteen ajautuu 17 000 lasta lisää. Se on täysin väärä suunta.

Ja kyllä, tietenkin vanhemmilla on vastuuta ja velvollisuuksia, mutta jos hän ei niitä hoida (tai ei kykene hoitamaan ilman apua tai tukea), niin ei se ole lapsen valinta tai vika. Siksi on yhteiskunnan tehtävä varmistaa, että hyvän lapsuuden voi kokea riippumatta siitä, mihin perheeseen tai mille alueelle sattuu syntymään. Aina se ei toteudu kotona tukitoimista huolimatta. Silloin kodin ulkopuolinen sijoitus pitää olla mahdollinen ja silloin lastensuojelun pitää toimia vaikuttavasti. Siihenkin me päättäjät voimme vaikuttaa muun muassa turvaamalla riittävästi riittävän osaavaa henkilöstöä ja varmistamalla, että lapsi tai nuori saa riittävät tukipalvelut lastensuojeluyksikön ulkopuolellakin. Nyt näin ei ole.

Meidän tulisi myös varmistaa, että lastensuojelun ei kuvitella ”korjaavan lapsia tai nuoria”, vaan vanhemmat pitäisi velvoittaa aina kuntoutukseen. Lasta tai nuorta ei voida pompotella edestakaisin kotiutuksen ja sijaishuollon yksiköiden tai sijaisperheiden välillä. Se ei ole lapsen etu. Me päättäjän voimme myös varmistaa, että lastensuojelun kilpailutuksissa painaa vaikuttavuus ja laatu sänkypaikkojen ja pelkän hinnan sijaan.

Lähdin seitsemän vuotta sitten politiikkaan, koska olin lastensuojeluyksikössä nähnyt liikaa sitä, miten pahoiksi ongelmien annetaan ajautua. Miten pitkään huoli perheen tilanteesta oli ollut tiedossa, mutta miten myöhään apua järjestyi. Aivan liian usein liian myöhään. Sen vuoksi on mielestäni Orpon hallituksen kaikkein vakavin virhe leikata nimenomaan lapsilta ja nuorilta. Leikata niistä edellytyksistä, joissa lapsuus ja nuoruus tapahtuu.

Leikkaukset lapsiperheiden toimeentuloon, neuvoloihin, kouluterveydenhuoltoon ja nuorisotyöhön näin muutaman mainitakseni ovat katastrofaalinen arvovalinta. Sen hinnan maksavat nimenomaan lapset. Tämä yhdistettynä niiden matalapalkkaisten naisvaltaisten alojen ja niiden parissa työskentelevien naisten tilanteen heikentämiseen, jotka nimenomaan voivat toimia siellä lasten arjessa turvallisina ammattilaisina aina sosiaalityöstä lastensuojeluyksiköihin, neuvoloista varhaiskasvatukseen tai esimerkiksi koululuokista mielenterveys- ja päihdepalveluihin, on väärä suunta.

Nyt pitäisi hakea kaikin keinoin ratkaisuja pahenevaan työvoimapulaan, jotta palveluita voidaan vaikuttavalla tavalla pyörittää. Nyt piäisi varmistaa, että jokainen perhe saa tarvitsemansa tuen eikä yhdenkään lapsen hätä jää näkymättömiin.

On hyvä, että lastensuojelulain kokonaisuudistus vihdoin toteututaan. Mutta on höpöhöpöä kuvitella, että se korjaisi tilanteen, jossa perheiltä leikataan ja jossa apua sekä tukea ei saa ajoissa.

Ei siis auta aloittaa juhlapuheita lapsilla jos tekojen tasolla ei toimita tai viedään jopa väärään suuntaan. Tässä maassa on jo liian pitkään epäonnistuttu turvaamaan lapsuutta kaikille lapsille. Se on muututtava nyt.

Vetoan ja toivon, että pidämme yhdessä lasten ja nuorten ääntä. Jokainen teistä voi vaikuttaa viestimällä päättäjille, nostamalla lasten ja nuorten ääntä, marssimalla mielenosoitukseen vaatimaan lapsiin ja nuoriin panostamista ja esimerkiksi tukemalla lasten ja nuorten ääntä pitävien järjestöjen toimintaa.

Sillä yhdenkään pienen mielen ei tule särkyä.