Inka Hopsun ryhmäpuhe 17.4. – ajankohtaiskeskustelu koulurauhasta ja kouluturvallisuudesta.

Jokaisen lapsen ja nuoren turvallisuus on pystyttävä varmistamaan, eikä aikuisenkaan arkeen pitäisi kuulua väkivallan riskiä. Tämän varmistamisessa olemme yhdessä epäonnistuneet.

Kiusaamisen kokemukset ja väkivalta nuorten keskuudessa ovat lisääntyneet ja laajentuneet myös sosiaalisen mediaan. Opettajan, eikä yksittäisen vanhemmankaan silmä ulota kaikkialle. Tarvitaan tiivistä yhteistyötä, aikuisten aikaa ja mielenkiintoa. Hyviä hankkeita tulee ja sitten hetken päästä niitä kritisoidaan, jos toimintakulttuurin muutos ei ole juurtunut koko yhteisöön.

Kiusaamisen ja väkivallan vastainen työ ja yhteisöllisyyden rakentaminen ei saa hetkeksikään herpaantua. Emme me poliitikot voi ajatella, että saimme asian hankerahoituksella valmiiksi, kun samalla lapsia ympäröivä maailma muuttuu, perheiden tilanteet muuttuvat, lapset koulussa vaihtuvat. Samalla tavalla ei voi opettajakaan ajatella, että selvitimme nyt tämän kiusaamistapauksen, asia selvä oleellista on seurata asiaa, kysyä viikon päästä, kuukauden päästä yhä uudelleen, mitä kuuluu ja reagoida nopeasti.

Pojista 9, tytöistä 21 prosenttia kertoo kokevansa itsensä yksinäiseksi. Yksinäisyys on sosiaalista kipua ja ulkopuolisuuden tunnetta.
Tilastot kertovat meille myös, että nuorten ahdistuneisuus on lisääntynyt, seuraava tilasto toteaa, että jopa neljäsosa nuoristamme voi kärsiä mielenterveyden häiriöistä.

Kaikki palautuu ensinnäkin aikuisen aikaan ja mielenkiintoon. Ja toisekseen toimivaan yhteisöön toisten lasten ja nuorten kanssa, yhteisöön, jossa saa onnistua ja olla oma itsensä.

Millä varmistamme, että näitä on tarjolla jokaiselle lapselle? Ja tarpeeksi myös sille lapselle ja nuorelle, joka perheen huolista, oli kyse sitten taloudesta tai vaikka päihdeongelmasta, ei saa tukea kotoaan.

Se on pieniä luokkakokoja, koulunuorisotyötä, fiksu valmentaja mieluisassa harrastuksessa, riittäviä sairaalakoulupaikkoja, toimivaa yhteisöllistä oppilashuoltoa ja lastensuojelua, jossa ei pallotella. Me tiedämme keinot.

Olen ollut jo yli 20 vuotta politiikassa ja koko sen ajan nuorten hyvinvoinnin kysymykset ovat olleet julkisessa keskustelussa toissijaisia, pistemäisiä hetkiä lukuun ottamatta.

Voisimmeko nyt sopia, että nuorten hyvinvointi on vähintäänkin yhtä tärkeä keskustelunaihe kuin bensan hinta, tunnin juna tai eläkkeet? Eikä vain keskustelun, vaan kun pohditaan tulevaisuusinvestointeja näkisimme myös lasten ja nuorten hyvinvoinnin sellaisena. Syntyisikö parlamentaarinen pitkäjänteinen rahoitussopu tästäkin, kuten TKI-investoinneista?