Iiris Suomelan puhe puoluevaltuuskunnassa 2.10.2021

Pitkien koronasulkujen jälkeen on upeaa nähdä teidät kaikki täällä. On erityisen suuri ilo ja kunnia olla täällä tuoreena varapuheenjohtajana ja Marian tulevana sijaisena. Enpä olisi uskonut, että tässä käy näin, kun lähdin ensimmäiseen uusien iltaan 19-vuotiaana tuoreena ylioppilaana. Muistan edelleen sen lämmön, jolla minut otettiin vastaan silloin. Minua kuunneltiin; kanssani keskusteltiin ja oltiin eri mieltä, mutta ilman, että koin sanoneeni mitään noloa tai tyhmää.

Muistan lähteneeni kotiin ajatellen, että en ole ikinä kokenut oloani niin tervetulleeksi kuin tuolloin. Puhuin tästä jo varapuheenjohtajavalinnan alla, ja samalla linjalla olen edelleen: tahdon, että yhä useampi pääsee kokemaan tuon saman lämmön ja palon; löytämään poliittisen kotinsa, väittelemään ja vääntämään yhdessä ilmastokriisiä, köyhyyttä ja ihmisoikeusloukkauksia vastaan. Tämä on yksi tärkeimmistä tehtävistäni puheenjohtajan sijaisena.

Tahdon varmistaa, että tämä liike on poliittinen koti yhä useammalle. Se vaatii, että meillä on tilaa monenlaisille mielipiteille sekä eri taustoista tuleville ihmisille. Meitä on moneen jakoon, mutta meitä yhdistää palo toimia paremman maailman puolesta. Tarkemmista tavoitteista ja keinoista voimme käydä hyvinkin tulista väittelyä, mutta pohjimmiltaan jaamme samat arvot. Vääntöä on mielekästä käydä, kun ei tarvitse aloittaa keskustelua vääntämällä perusasioista kuten vaikkapa siitä, että onko ilmastokriisi totta tai kuuluuko kaikille sama jakamaton ihmisarvo.

Tämä eläväinen yhteinen keskustelu ja väittely on ainakin minulle ollut aina yksi puoluevaltuuskunnan suurimmista anneista. Onkin upeaa, että nyt koronakriisin helpottaessa päästään palaamaan yhteisiin kokouksiin, kohtaamiseen ja iltatyöryhmiin.

En olisi alkuun uskonut, että innostun puoluepolitiikasta näin paljon. Muistan nuorempana ajatelleeni, ettei politiikka ole minulle. Kasvoin nimittäin aikuiseksi maassa, jossa politiikka tuotti valtavia pettymyksiä kerta toisensa jälkeen koko teini-ikäni ajan. Muutimme Englantiin vuonna 2008 finanssikriisin käynnistymisen aikaan – juuri sillä hetkellä, josta eteenpäin maan poliittinen järjestelmä on lähinnä kaatunut kriisistä toiseen kuin juuri kävelemään oppinut taapero.

Olen miettinyt näitä vuosia paljon nyt, kun brexit on toteutunut ja sen jäljet näkyvät kaikessa kauheudessaan. Tuolloin kerta toisensa jälkeen sukupolvelleni luvattiin parempaa, ja kerta toisensa jälkeen me petyimme. Muistan edelleen väkevästi, kuinka peruskoulun päättymisen aikaan me todella luulimme muutoksen tulevan vaalien myötä. Konservatiivien nousu huoletti, mutta samalla liberaalidemokraatit kertoivat puolustavansa nuoria. Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua.

Pian vaalien jälkeen ikäpolveni lukukausimaksut kolminkertaistettiin 9000 puntaan vuodessa.

Vasta paljon myöhemmin olen alkanut tajuta kuinka syvät jäljet finanssikriisi ja sitä seuranneet leikkaukset ovat jättäneet minun sukupolveeni. Sitä syvää epäluottamusta niin omaa tulevaisuutta kuin poliitikkoja kohtaan on vaikea kuvata sanoin. Monilla epäluottamus on vain syventynyt, kun meille on tarjottu ratkaisuksi EU:n ja maahanmuuttajien syyttämistä tästä kaikesta. Tämä syyttely tuntuu käsittämättömältä, kun oli aivan ilmiselvää, ettei esimerkiksi lukukausimaksujen jyrkkä kasvu ollut kenenkään muun kuin maan silloisen johdon vika.

Muistan, että minä ja brittiystäväni emme voineet uskoa silmiämme, kun David Cameron esitti kansanäänestystä EU-erosta. Mitä peliä hän oikein pelasi? Ensin meiltä leikattiin tulevaisuus, ja sitten samat ihmiset lähtivät juoksemaan vastuuta karkuun saksien kanssa syyttäen EU:ta kadonneista rahoista.

Nyt brexitin jälkeen nähdään miten käy, kun juoksee saksien kanssa. Tällä viikolla on uutisoitu, miten Isosta-Britanniasta loppuu bensa, vihannekset, liha ja jopa kalja. Talot jäävät kylmiksi, jos kaasupulaan ei löydetä ratkaisua. Ilmiselvän syvä kriisi johtuu pitkälti työntekijäpulasta: tavara ei kulje, kun eurooppalaiset rekkakuskit eivät saa työskennellä Isossa-Britanniassa.

Tästä huolimatta ratkaisua ei ole näköpiirissä. Konservatiivihallitus pitää edelleen kiinni tiukoista rajoituksista ulkomaalaisen työvoiman suhteen. Tarvetta olisi sadoille tuhansille työntekijöille, mutta maahan päästetään murto-osa tästä.

Britit kärsivät siis parhaillaan sota-aikaa muistuttavasta puutteesta, joka johtuu vain ja ainoastaan vastuuttomasta politiikasta. Halu erota EU:sta on asetettu kaiken muun edelle. Elintarvikkeet, bensa, työntekijäpula ja asuntojen lämmitys ovat jääneet toiseksi EU-vastaisuudelle.

Millään taloudellisella argumentilla ei ole lopulta ollut mitään väliä. Ei auttanut, että Iso-Britannian elinkeinoelämä vetosi toistuvasti ensin brexitiä ja sitten sen tiukinta versiota vastaan.

EU ei ole missään nimessä täydellinen. Päinvastoin, tehtävää on paljon niin ilmastokriisin torjunnan kuin talouspolitiikan uudistamisen saralla. Silti brittien kokemuksen perusteella on selvää, että yksittäisen maan irtaantumisella EU:sta on valtavat haitalliset seuraukset. Selvää on myös, että poliitikot eivät voi vain vierittää syytä epäonnistumisistaan EU:n niskaan. Tällainen vastuun välttely on omiaan heikentämään ihmisten luottamusta politiikkaan.

EU:n puutteet korjataankin parhaiten olemalla mukana – ei jättäytymällä syrjään. Nurkkakuntaisuuden sijaan tarvitaan aitoa halua etsiä uusia ratkaisuja yhdessä. Suomi on pieni vientivetoinen avotalous, jolle on ollut valtavasti hyötyä yhteisistä sisämarkkinoista. Tästä yritysten edunvalvojat kuten Elinkeinoelämän keskusliitto ovat vahvasti yhtä mieltä.

Ilman vientiä tuskin olisimme tässä hyvinvointivaltiona. Toisaalta vienti kytkee meidät osaksi kansainvälistä markkinataloutta. Suomen viennistä EU-alueelle suuntautuu peräti 60%. Jos EU-alueen talous sakkaa, mekin olemme hyvin pian vaikeuksissa, kuten eurokriisin aikana valitettavan kipeästi näimme.

Viimeistään koronakriisi osoitti suorastaan kipeän kirkkaasti, miten vahvan keskinäisriippuvainen nykyinen markkinatalous on. Tästä perusfaktasta ei pääse eroon silmiä ummistamalla, vaikka osa selkeästi yrittää niin tehdä. Kriittinen voi olla, mutta tosiasioilta ei pidä sulkea silmiä.

Talouskriisi vahvasti keskinäisriippuvaisesta markkinataloudessa on kuin tulipalo tiiviillä puutaloalueella. Kun jonkun talo palaa, sitä kannattaa ryhtyä yhdessä sammuttamaan. Muuten palaa äkkiä koko naapurusto tai jopa kaupunki. Samalla voi toki huomauttaa naapurille paloturvallisuudesta, mutta sen ei pidä estää sammuttamista. Palon jälkeen pitää tietysti pikaisesti varmistaa, että jatkossa naapurilla on sammuttimet ja kipinäsuojat kunnossa.

Koronakriisi on jättänyt jälkensä EU-alueen talouteen. Siksi nyt kannattaakin varmistaa, että sammuttimet ja kipinäsuojat ovat kunnossa jokaisessa jäsenmaassa, jotta emme joudu pian sammuttamaan tulipaloja.

Solidaarisuuden lisäksi meillä on siis selkeät itsekkäät syyt olla kiinnostuneita EU-alueen talouden tilasta. On Suomen etu pyrkiä torjumaan pankki- ja talouskriisejä kaikin mahdollisin keinoin. Siksi on hienoa, että olemme aikaistamassa pankkiunionia tiivistävän EU-alueen yhteisen varautumisjärjestelyn käyttöönottoa. Näin torjutaan pankkikriisejä, vahvistetaan sijoittajavastuun toteutumista sekä puretaan valtion ja pankkien välistä kohtalonyhteyttä. Toisin sanoen pankkeja pelastetaan harvemmin veronmaksajien rahoilla, mikä puolestaan kannustaa pankkeja vastuulliseen ja kurinalaiseen toimintaan. Näin pankkiunionin tiivistäminen vie meitä kohti Suomen pitkäaikaisia tavoitteita EU:ssa.

Koronan myötä on tullut aika uudistaa EU:n yhteisiä talouspolitiikan sääntöjä. Esimerkiksi vaatimus alle 60 prosentin velkasuhteesta on nyt karannut monien EU-maiden ulottumattomiin.

Moni asiantuntija on myös kyseenalaistanut ylipäätään velkasuhteen ylikorostamisen sekä muiden nykyisten finanssipolitiikkaa rajoittavien sääntöjen mielekkyyden. Esimerkiksi Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n entinen pääekonomisti Olivier Blanchard on esittänyt sääntöjen tilalle standardeja: velkakestävyyttä tarkemmin ja todenmukaisemmin arvioivia mittareita, joiden noudattamista seurattaisiin ja vaadittaisiin nykyisiä sääntöjä tiukemmin. Hänen mukaansa rahapolitiikan rinnalle tarvitaan laajempia mahdollisuuksia tehdä aktiivista finanssipolitiikkaa, jotta EU-alueen talouden vakaus saadaan turvattua jatkossa.

Talouskriisit osuvat aina kovimmin niihin, joilla on jo valmiiksi vaikeaa. Kovaa hintaa kriiseistä maksavat niin pienituloiset eläkeläiset kuin nuoret, joiden tulevaisuus on usein vaarassa kadota kriisien myötä. Siksi on keskeisen tärkeää, että olemme valmiita toimimaan yhdessä talouskriisien torjumiseksi.

Meidän on toimittava toisin kuin brexitin valinnut puolikas Iso-Britanniasta. Meidän on asetettava yhteisen tulevaisuuden turvaaminen nurkkakuntaisuuden edelle. Välillä tuntuu, että tätä ajattelua Suomessa puolustava joukko käy vuosi vuodelta yhä niukemmaksi. Meidän on oltava vastavoima tälle kehitykselle ja perusteltava väsymättä, miksi EU:ta on syytä kehittää nurkkaan vetäytymisen ja jatkuvan EI-linjan sijaan. Siksi olen erityisen ilahtunut, että tässä kauden ensimmäisessä puoluevaltuuskunnassa käsitellään juuri puolueen tulevaa Eurooppapoliittista ohjelmaa.

EU-politiikan uudistamisen lisäksi tulevien vuosien keskiöön nousee sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistaminen. Eduskunta on soteuudistuksen osalta työnsä tehnyt – seuraavaksi hyvinvointivaltion tulevaisuutta määrittävät uudet aluevaltuustot. Onkin keskeisen tärkeää, että näihin valtuustoihin saadaan moninainen joukko ihmisiä: pienten lasten vanhempia, sote-alan ammattilaisia, ikäihmisiä, nuoria ja pitkäaikaissairaita. Jokainen meistä tarvitsee sosiaali- ja terveyspalveluita jossain vaiheessa elämäänsä, joten jokaisella meistä on valtavasti annettavaa näissä vaaleissa. Minut nimettiin aluevaaliehdokkaaksi tällä viikolla ja kannustan kaikkia muitakin mukaan!

Näkökulmia sosiaali- ja terveyspalveluiden kehittämiseen on yhtä monia kuin ihmisiäkin. Itselleni käänteentekevä kokemus oli lapsen odotuksen kääntyminen riskiraskaudeksi, minkä myötä myös synnytyksestä tuli haastava.

Ennen synnytystä vietin pari viikkoa sairaalassa. Kysyin, että oliko sairaalassa kirjastoa. Kuulemma ei enää nykyisin, mutta kätilö toi minulle pienen kirjan keskosista – olihan odotettavissa, että lapseni syntyisi reippaasti etuajassa. Aloin lukea kirjaa sairaalan sängyllä aina niinä hetkinä, kun vointini sen salli.

Eri ihmisiä lohduttavat vaikeissa paikoissa erilaiset asiat. En tiedä mitä tämä kertoo minusta, mutta minua lohduttivat tavattoman paljon tuon kirjan taulukot ja pylväsdiagrammit, joista kävi kirkkaasti esiin, miten turvallista Suomessa on synnyttää. Merkittävien panostusten ja kehitystyön myötä meillä selviää hengissä eniten keskosia maailmassa. Olemme tilastojen kärjessä myös pikkulasten ja synnyttäjien turvallisuuden osalta. Tiesin siis olevani maailman parhaissa käsissä.

Siihen sairaalapedillä minut vallanneeseen helpotuksen tunteeseen olen palannut joka kerta, kun joku vähättelee hyvinvointivaltion saavutuksia. Tiedostan vallan hyvin, että minä tai minun lapseni emme välttämättä olisi täällä ilman vahvaa hyvinvointivaltiota. Siksi nämä aluevaalit tulevat erityisen lähelle myös henkilökohtaisella tasolla. Nyt ratkaistaan, että miltä näyttää tulevaisuuden hyvinvointivaltio, ja siihen työhön tarvitaan mukaan jokaista.

Näissä vaaleissa ei nimittäin ole kysymys mistään kaukaisista rakenteista.

Näissä vaaleissa on kysymys siitä, että apua tarvitseva lapsi pääsee lastensuojelun äärelle ja että mielenterveyden häiriöstä kärsivä pääsee terapiaan. Neuvolaan pääsystä, vammaispalveluista ja päihdeongelmien kanssa painivien auttamisesta. Siitä, missä terveyskeskus sijaitsee ja miten palvelujen pariin pääsevät myös vanhat, nuoret ja haavoittuvassa asemassa olevat. Näissä vaaleissa voidaan turvata laadukkaat palvelut, torjua eriarvoisuutta ja edistää ihmisten yhdenvertaista kohtelua.

Siksi toivon, että teistä jokainen intoutuu tekemään kampanjaa ja pyytämään tuttujaankin mukaan.