Hoitoalan kriisi ei ole ilmestynyt tyhjästä tai yllättäen

Hoitajamäärän riittämättömyys ei ole uusi ilmiö. Se ei ole tapahtunut yhden yön aikana, ei yhden vuoden aikana, eikä edes yhden hallituskauden aikana. Tilanne on johtanut siihen, että hoitajien kädet ovat viimein uupuneet kannattelemaan heikompia ja jossa omien jalkojen alta katoaa maa.

En tunne ihmistä, joka on eri mieltä siitä, että vanhustenhoidon ja terveyspalveluiden kriisi ei olisi todellisuutta. Sillä kyllä se on. Me näemme sen hoitajien väsyneissä kasvoissa, mutta ennen kaikkea ihmisissä, joiden henkeä ja terveyttä sosiaali- ja terveysalan ammattilaiset päivä päivästä turvaavat.

Me näemme sen vanhuksen, jonka jo ihostaan ikääntyneet kädet tarttuvat kahvikuppiin ja pyytävät hoitajalta kahvin kanssa hiukan lisää maitoa. Sen isoäidin, jonka muisti ei enää ole terässä, mutta joka osaa kertoa meille kristallin kirkkaasti sen, miltä piparmintunmakuisen tikkukaramellin saaminen 10-vuotiaana tuntui. Ja sen vammaisen, joka joka aamu odottaa ulkona hoitajan kanssa taksia kovimmassakin pakkasessa, silti hymy huulillaan.

Me vihreissä ajattelemme, että jokaisesta on pidettävä huolta. Jokaisesta vanhuksesta on pidettävä huolta. Olemme sitoutuneet siihen, että vanhuspalveluiden sekä hoiva- ja terveyspalveluiden tilanne otetaan tosissaan. Meidän on korjattava se, ettei tällä hetkellä avun saaminen ole itsestäänselvyys, eikä apua välttämättä saa silloin kun ihminen sitä tarvitsee. Sillä sitä sen pitäisi Suomessa olla.

Vaikka tilanne on vaikea, on hyviä asioita saatu tehtyä. Tällä hallituskaudella olemme perustaneet vanhusasiavaltuutetun toimen, jonka tehtävänä on edistää ikääntyneiden oikeuksien toteutumista. Hallitus on myös päättänyt hoiva-avustajien koulutusmäärien lisäämisestä. Vuoteen 2050 mennessä Suomen tavoitteena on kouluttaa n. 5000 uutta lähihoitajaa.

Tärkein viimeisenä. Se, miten ratkaisemme sen, että sosiaali- ja terveysalalla halutaan työskennellä jatkossakin ja miten varmistamme sen, että tuota työtä voi tehdä tuntien, että toimii oikein.

Se viesti, joka minua huolettaa on seuraavanlainen: nuoret eivät halua sitoutua hoitoalalle, ja se on syytä ottaa vakavasti. Jokainen alalle lähtevä haluaa toimia ihmisen parhaaksi. Jokainen haluaa, että saa toimia juuri niin hyvin, kuin on joskus ajatellut toimivansa haaveillessaan ammatista, jossa saa auttaa toista ihmistä.