Henkilökohtaisen avun työnantajamalli on turvattava

Henkilökohtainen apu on välttämätön edellytys monien vammaisten ihmisten itsenäiselle elämälle.

Tällä hetkellä se toteutuu yleisimmin työnantajamallilla: apua tarvitseva vammainen henkilö saa kunnalta sitoumuksen taloudellisesta tuesta, jonka turvin maksaa avustajalle palkkaa. Tässä mallissa vammainen henkilö valitsee avustajansa itse ja päättää tämän työtehtävistä ja –ajoista. Joissain tapauksissa on mahdollista, että työnantajana toimii virallisesti joku muu kuin henkilö itse, esimerkiksi hänen vanhempansa silloin kun kyse on alaikäisestä.

On olemassa muitakin henkilökohtaisen avun järjestämismalleja. Se on hyvä, koska vammaisilla ihmisillä on erilaisia tarpeita. Vammainen henkilö voi saada henkilökohtaisen avun palvelusetelin ja ostaa palvelun valitsemastaan firmasta. Tämä on erityisen hyvä malli niille, jotka tarvitsevat apua vain vähän. Voidaan myös sopia niin, että kunta ostaa palvelun valitsemaltaan palveluntuottajalta. Tällöin vammainen henkilö välttyy työntekijän valitsemiseen ja palkanmaksuun liittyvältä vaivalta.

Vammaispalvelulakia uudistetaan parhaillaan. Vammaisjärjestöt ovat aiheellisesti kiinnittäneet huomiota siihen, että tämänhetkisessä lakiluonnoksessa maakunnille annetaan valta valita henkilökohtaisen avun järjestämistapa. Järjestöt ovat huolissaan erityisesti työnantajamallin puolesta.

Työnantajamalli turvaa vammaisen henkilön itsemääräämisoikeuden parhaalla mahdollisella tavalla. Sen turvin moni vammainen henkilö voi elää omannäköistä elämää omassa kodissaan ja tehdä omat valintansa. Muissa malleissa riski siihen, että kunta tai palvelua tuottava yritys puuttuu työntekijän valintaan, tehtäviin ja työaikoihin on huomattavasti suurempi. Puuttuminen rajoittaa ja hankaloittaa vammaisen henkilön elämää. Työnantajamalli on kaiken lisäksi taloudellinen, koska siinä ei tarvitse maksaa välikäsille, kuten palvelua tuottavalle yritykselle.

Työnantajamallia on myös kritisoitu. Tarkemmin katsoen kritiikki kohdistuu asioihin, jotka eivät suoraan liity itse malliin, vaan sen puutteelliseen toteuttamiseen. Työnantajuuteen ei kaikissa kunnissa saa minkäänlaista perehdytystä ja tukea, joten ei ole ihme että se tuntuu kokemattomasta liian vaikealta. Työnantajana toimiminen vaatii ihmissuhdetaitoja, joita kaikilla ei ole – mutta niitä voi opetella.

Työnantajamalli ei sovi kaikille, mutta monille se turvaa aidosti itsenäisen elämän. Siksi sen pitäisi jatkossakin voi olla vaihtoehto kaikkialla Suomessa.