Äitiys on viime kädessä välittämistä

”Joka kerran on äidiksi syntynyt, hän äiti on kaikkien lasten, ja kaikkia maailman lapsia hän on painanut rintaansa vasten, ja maailman lasten itkua hän on korvissaan alkanut kuulla, sillä maailman lapset puhuvat hänen omien lastensa suulla.”
– Marianne Rinski

Tyttäreni syntymän jälkeen muistan miten ensimmäisinä kuukausina itkin öisin, sillä katsoessani sylissäni tuhisevaa pientä ihmistä, tulvivat mieleeni kaikki ne lapset, joiden rinnalla olin lastensuojelussa kulkenut. Kaikki ne pienet, joiden elämä oli turvatonta, ja jotka takertuivat vuoroissa vaihtuviin työntekijöihin tai itkivät äidin rinnalle vielä pitkään sosiaalipäivystyksen ja poliisin lähdön jälkeen.

Nyt meistä jokainen on kuullut järkyttäviä uutisia sodan keskeltä äideistä, jotka pelkäävät lastensa henkien puolesta. Äideistä, jotka taistelevat kotimaansa puolesta, jotta heidän lapsillaan olisi vielä joku päivä rauha. Marssimme Äidit rauhan puolesta – kulkueessa ja itkimme yhdessä sitä tuskaa, jota voimme vain kuvitella heidän nyt Ukrainassa tai niin monissa muissa sodissa käyvän läpi.

Äitiys onkin viime kädessä välittämistä. 

Se ei ole kilpailua siitä, kuka onnistuu parhaiten vakuuttamaan ettei väsytä yhtään eikä se ole suoritusten antamista siitä, miten täydellisesti äititrendien harjalla kykenee surffaamaan.

Reittejä tulla äidiksi on monia. Yhteiskuntamme ei ehkä vieläkään osaa nähdä niistä kaikkia yhtä arvokkaina, mikä on sääli. Itse ajattelen, että moni toteuttaa äidin tehtävää elämässään – vaikkei koskaan yhteiskunnan silmissä kyseistä titteliä kantaisikaan. Olen esimerkiksi nähnyt, kuinka kollegani huolehtivat lastensuojelun lapsista kuin omistaan. Olen nähnyt, kuinka sijaisperheen äiti antaa itsestään lähes kaiken, kunhan tuolla pienellä vain olisi hyvä. Olen seurannut läheltä kuinka bonusäiti taistelee lapsen puolesta leijonaemon lailla – ilman mitään oikeuksia mutta myös ilman mitään velvollisuutta. Listaa voisi jatkaa varmasti pitkään. Viestini on, että yhteiskuntamme tulisi avata yhä äitiyden käsitettä ja roolia.

Sillä tapoja olla äiti on taatusti yhtä monia kuin äitejäkin. Kapeat muotit, kovat paineet tai epärealistisen äitimyytin vahvistaminen ei ole kenenkään etu. Ei äitien eikä lasten. Ja ne muotit ja raamit rakentuvat mieliimme huomaamatta. Juuri siksi niitä täytyy tietoisesti ravistella ja laajentaa. 

Kun nousin eduskuntaan pienen vauvan äitinä, kamppailin sen ajatuksen kanssa olenko ”oikeanlainen äiti” kun en ehdi suorittamaan vauvavuotta läpi sen mukaan miten olin mieleeni rakentanut käsityksen, että asiat menevät. Yhtäkkiä olinkin vauva kantoliinassa eduskunnan rappusilla ja mietin, mitäköhän minusta ajatellaan. Tänään nuo ajatukset tuntuvat kaukaisilta ja hieman hassuiltakin. Tietenkin olin oikeanlainen äiti – omalla tavallani. Minun vauvavuoteni vain koostui kantoliinan sitomisesta kokoussaleissa ja imetystauoista eduskunnan wc-tiloissa. Ei se helppoa aina ollut, mutta koin merkitykselliseksi taistella kaikkien lasten oikeuksien puolesta – samalla kun oma kauan odotettu aarteni kulki rinnalla mukana.

Kun eron myötä jäin yksin tyttäreni kanssa, tunsin valtavaa epäonnistumista. Miten en ollut onnistunut pitämään perhettä kasassa? Miten en onnistunut olemaan äiti, joka tarjoaa lapsilleen ehjän perheen? Olin kauhuissani miten selviän yksinhuoltajana ja tunsin valtavaa pettymystä itseäni kohtaan. Vaikka todellisuudessa me äidit emme aina voi hallita kaikkea – emme vaikka kuinka yrittäisimme. Emme voi suojella lapsiamme kaikelta – emme vaikka uhraisimme itseltämme kaiken. Emmekä voi varmaankaan koskaan vastata täysin niihin ulkopäin tuleviin odotuksiin, joita äitiydellemme asetetaan.

Mutta ei meidän tarvitsekaan. Sillä äitiys on henkilökohtainen asia ja kokemus. Sitä jakamalla saamme voimaa ja vertaisuutta mutta meillä on myös oikeus sanoa, että ei, älä arvostele minun äitiyttäni. Eikä se ole tylyä.

Haluankin siis toivottaa kaunista äitienpäivää ihan jokaiselle äidille, äidin tehtävää toteuttavalle tai äidiksi itsensä kokevalle. Haluan lähettää valtavan suuren vertaishalin jokaiselle, jolle tyhjä syli tuottaa tänään erityisen suurta tuskaa – tiedän miltä se tuntuu. Ja haluan sanoa jokaiselle lasten kanssa äitinä tai äidin tehtäviä hoitavalla ‘kiitos’. Kiitos kun pidätte huolta, välitätte ja olette yhteisessä rintamassa sen puolesta, ettei yksikään pieni mieli särkyisi. 

Kuvat: Katri Haavisto Photography